Laulu ylhäältä: puutamaanien maailmassa

Puutamaanit, aivan kuten niiden maalla elävät sukulaiset, näyttävät eläimiltä, jotka voisivat olla peräisin lapsen mielikuvituksesta tai fantasiatarinasta. Ne ovat norsujen sukulaisia mutta muistuttavat ulkonäöltään jyrsijöitä, liikkuvat ketterästi puiden latvuksissa apinoiden tapaan ja laulavat satakielen voimalla. Tässä artikkelissa kerromme, mitä tiede on viime vuosina saanut selville näistä erikoisista eläimistä.

Luonnon arvoitus: mitä tamaanit ovat?

Ensisilmäyksellä tamaanit muistuttavat maaoravia, suurikokoisia marsuja tai ehkä pieniä majavia – siis eläimiä, joiden ulkomuoto tuo mieleen jyrsijät. Puutamaaneja oli pitkään vaikea tavoittaa tieteellisen tutkimuksen piiriin. Nämä Afrikassa ja Lähi-idässä elävät eläimet kuvattiin ensimmäisen kerran 1700-luvun jälkipuoliskolla. Koska ne luokiteltiin aluksi vain jyrsijöiksi, ne jäivät usein luonnonhistorian alaviitteiksi.

Noin vuosisataa myöhemmin tutkijat päättivät tarkastella tamaaneja lähemmin, mutta arvioivat ne jälleen väärin ja sijoittivat ne kavioeläinten ryhmään, johon kuuluvat esimerkiksi seeprat, sarvikuonot ja tapiirit. Tamaaneilla on kolmiosainen mahalaukku, tiiviit kynnet ja tapa tehdä pureskelua muistuttavia liikkeitä, mikä johti eläintieteilijöitä harhaan.

Vasta genetiikan kehittyminen mahdollisti tamaanien alkuperän tarkan selvittämisen. Löytö oli todella yllättävä: näiden enintään 4 kg painavien eläinten lähimpiä sukulaisia ovat norsut sekä dugongit ja manaatit.

Paleoseenista nykypäivään: miten tamaanit ovat kehittyneet?

Noin 65 miljoonaa vuotta sitten tamaaneilla, kärsäeläimillä, kuten norsuilla, ja sireenieläimillä, kuten manaateilla, oli yhteinen esi-isä – kutsutaan sitä tässä "prototamaaniksi". Se eli aluksi vedessä ja myöhemmin puolivesielämää. Ajan myötä osa kannasta siirtyi maalle, kun taas osa jäi veteen ja kehittyi lopulta nykyisiksi manaateiksi. Rannoille nousseet prototamaanit kohtasivat hyvin vähän kilpailua, sillä dinosaurukset olivat tuohon aikaan jo lähes hävinneet. Siksi nämä varhaiset eläimet pystyivät levittäytymään vapaasti Afrikkaan eoseenin loppuun mennessä, noin 40 miljoonaa vuotta sitten.

Levinneisyysalueen laajentuessa myös ulkomuoto muuttui: prototamaanit sopeutuivat uusiin ympäristöihin, populaatiot eriytyivät ja jokainen kehityslinja kulki omaa reittiään. Yhteisestä esi-isästä syntyi suuri joukko eri muotoja, joiden koko vaihteli norsusta jyrsijään.

Ne olivat Afrikan tärkeimpiä kasvinsyöjiä, kunnes nautaeläimet, kuten antiloopit, naudat ja puhvelit, syrjäyttivät ne vähitellen. Plioseenin loppuun mennessä, noin 2 miljoonaa vuotta sitten, jokainen yhteisestä esi-isästä kehittynyt haara oli vakiinnuttanut oman ekologisen lokeronsa ja saanut sille ominaiset piirteet. Ne ovat säilyneet tähän päivään asti – myös tamaaneilla.

Nykyiset tamaanit elävät Afrikassa ja Lähi-idässä. Nämä pienet, paksuturkkiset ja suunnilleen suuren kissan kokoiset eläimet painavat 1,5–5 kg. Ne jaetaan 3 sukuun: pensastamaaneihin, kalliotamaaneihin ja puutamaaneihin. Elinympäristöstä riippumatta niiden anatomiassa on kiinnostava piirre, jonka ansiosta ne kiipeävät ketterästi puihin ja kallioille.

Jalkapohjat ovat paljaat ja niitä peittää erityinen, paksua kumia muistuttava iho. Anturoissa sijaitsevat hikirauhaset kosteuttavat ihoa jatkuvasti, ja erikoistuneet lihakset voivat venyttää sitä niin, että syntyy imukuppimainen pito. Siksi tamaanit liikkuvat nopeasti ja ketterästi lähes millä tahansa pinnalla, jopa pystysuorilla kallioilla, ja laskeutuvat vaivatta pää edellä.

Miten puutamaani muistuttaa norsua?

Tamaanien alkuperän selvittäminen vei tutkijoilta reilusti yli vuosisadan. Mikä lopulta johdatti heidät oikeille jäljille? Ennen kaikkea tamaanien jalkojen rakenne: eturaajoissa on 4 varvasta, joissa on litteät, pieniä kavioita muistuttavat kynnet. Takaraajoissa varpaita on 3, ja yksi kynsistä on kaareva turkinhoitoa varten. Näistä kaviomaisista kynsistä tuli ratkaiseva morfologinen tuntomerkki, joka avasi tien geneettiseen "tutkimukseen": samanlaisia kynsiä on norsuilla sekä manaattien evien reunoissa.

Turkinhoito ei muuten ole tamaaneille pelkkä mielihalu vaan selviytymisen edellytys. Elinympäristöjen vuoksi niiden on sopeuduttava jatkuviin lämpötilavaihteluihin. Vuorokauden aikana ruumiinlämpö voi nousta tai laskea 12–15 °C. Jotta turkki kestää nämä lämpötilan muutokset, sitä on hoidettava tarkasti ja karvojen väliin on saatava jatkuvasti happea. Siksi tamaanit käyttävät turkinhoitoon useita tunteja päivässä.

Toinen tutkijoille tärkeä vihje liittyi syöksyhampaisiin. Norsuilla syöksyhampaat ovat suuret ja helposti havaittavat, kun taas tamaaneilla ne ovat pienemmät ja muodostuvat etuhampaista, aivan kuten norsuilla. Useimmilla muilla eläimillä syöksyhampaat puolestaan kehittyvät kulmahampaista, kuten mursuilla ja villisioilla.

Yhtäläisyydet suurempiin sukulaisiin eivät pääty tähän. Tamaaneilla, kuten norsuilla, maitorauhaset sijaitsevat kainaloissa ja nivusalueella, ja koiraiden kivekset ovat piilossa vatsaontelossa munuaisten lähellä.

Mikä tekee puutamaaneista erityisiä?

Puutamaanit ovat yöeläimiä, toisin kuin pensas- ja kalliotamaanit. Siksi ne onnistuivat pitkään pysyttelemään tutkijoilta piilossa, eikä niitä tunneta yhtä hyvin kuin muita tamaanilajeja. Nykyisin tutkijat tunnistavat 4 puutamaanilajia:

• Etelänpuutamaani elää Itä- ja Etelä-Afrikassa subtrooppisissa ja trooppisissa kuivissa, kosteissa ja alavissa metsissä sekä vuoristometsissä, savanneilla ja kallioisilla alueilla.
• Itäpuutamaani on Tansanian ja Kenian kotoperäinen laji. Se elää pääasiassa Kilimanjaron, Meru-vuoren ja Udzungwan juurilla sekä vuoristometsissä.
• Benininpuutamaani elää Länsi-Afrikassa Niger- ja Volta-jokien välisellä alueella.
• Lännenpuutamaania tavataan Länsi- ja Keski-Afrikan subtrooppisissa ja trooppisissa kosteissa alavissa metsissä, savanneilla ja kallioisilla mailla.

Puutamaanien turkki on pidempi ja hieman silkkisempi kuin muilla lajeilla. Pehmeän ja tiheän turkin sävy vaihtelee elinympäristön mukaan vaaleanharmaasta vaaleaan tai tummanruskeaan. Värivaihtelu toimii evoluution kehittämänä suojavärinä: kosteilla ja vihreän kasvillisuuden runsailla alueilla turkki on tummempi, kun taas kuivilla seuduilla väri on tavallisesti vaaleampi.

Ravinnon osalta puutamaani muistuttaa sukulaisiaan: se suosii lehtiä, hedelmiä, oksia ja kaarnaa ja kiipeää usein metsän ylimpään latvuskerrokseen niiden perässä.

Lisäksi puutamaaneilla on laaja äänivalikoima, jota on vaikea kuvailla: ne laulavat, matkivat satakielen liverrystä, haukkuvat, kirkuvat, vinkuvat, naksuttavat, viheltävät ja murisevat lähes yhtä aikaa. Äänenvoimakkuus ylittää helposti 100 desibeliä. Laulut voivat erota hieman lajista toiseen, ja juuri äänet auttavat tutkijoita luokittelemaan puutamaanien eri lajeja ja alalajeja. Tutkijat ovat löytäneet uudenlaisen puutamaanin kutsuäänen, jolle he antoivat nimen "strangled thwack" – ja se saattaa jopa johtaa uuden puutamaanilajin löytymiseen.

Puutamaanien ääntelyä voi verrata lintujen lauluun, valaiden kutsuääniin ja lepakoiden ultraääniviestintään. Näin laaja äänikirjo on tärkeä ryhmän päivittäisessä viestinnässä, vaarasta varoittamisessa ja parittelukaudella, jolloin naaraan huomion herättäminen on olennaista.

Eri alueilla elävät tamaanit voivat ymmärtää toisiaan samaan tapaan kuin ihmiset, jotka puhuvat eri murteita, vaikka siihen tarvitaan hieman aikaa.

Kovaääninen ääntely on muuten pääasiassa koiraiden tehtävä. Naaraatkin voivat äännellä, mutta niiden äänet ovat paljon pehmeämpiä ja hiljaisempia, sillä niiltä puuttuvat ilmapussit ja suurentunut kurkunpää.

Kilimanjaron nousulla Lemoshon reittiä pitkin matkustajat saattavat kuulla puutamaanien omaleimaisia kutsuääniä. Yöpyminen ensimmäisessä metsäleirissä voi jäädä mieleen juuri näiden eläinten lumoavan laulun vuoksi.

Vaarantunut laji

Puutamaaneja tunnetaan edelleen melko vähän, mutta tutkijat ovat jo hyvin huolissaan niiden tulevaisuudesta. Vuonna 2015 itäpuutamaani luokiteltiin silmälläpidettäväksi Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton (IUCN) luokituksessa. Luontaiset saalistajat, kuten leopardit, kotkat ja afrikanpytonit, sekä elinympäristöjen väheneminen ovat tärkeimpiä riskitekijöitä.

Myös ihmisen toiminta vaikuttaa puutamaanien kannan vähenemiseen. Osa ihmisistä yrittää kesyttää näitä suloisia eläimiä ja pitää niitä lemmikkeinä.

Puutamaanit pärjäävät kuitenkin vankeudessa huonommin kuin muut lahkonsa lajit. Kalliotamaanit ja pensastamaanit elävät ryhmissä ja tarvitsevat sosiaalista kanssakäymistä, mutta puutamaani on yksineläjä. Se viihtyy vain oman perheensä seurassa ja viettää lähes kaiken aikansa puunkoloissa tai koloissa. Ne ovat arkoja ja varovaisia eläimiä, joita ei pidä koskaan ottaa pois luonnollisesta elinympäristöstään – aivan kuten ei muitakaan villieläimiä, vaikka kesyttäminen vaikuttaisi helpolta.

Näihin kiehtoviin eläimiin kannattaa tutustua niiden omalla alueella ja silloin, kun ne itse sen sallivat. Puutamaanien näkeminen ei ole helppoa niiden yöaktiivisuuden vuoksi, mutta auringonlaskun jälkeisellä safarilla voi tuntea olevansa todellinen tutkimusmatkailija, kun yrittää kuulla niiden vertaansa vailla olevaa laulua. Altezza Travelin kanssa tehtävällä matkalla Tansanian kansallispuistoissa voi kohdata myös muita, aktiivisempia tamaaneja – kalliotamaaneja ja pensastamaaneja. Ne ovat varsin uteliaita, ja jos niitä lähestyy rauhallisesti ja antaa niille aikaa tottua läsnäoloon, ne saattavat jopa kiinnostua ihmisistä.

Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?

Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.

Lisää kiinnostavia artikkeleita