52 syytä 
Maksuton PDF 
Lähetä viesti WhatsAppissa 
Varaa maksuton puhelu 
Vuorikiipeily Miten ja miksi ihmisiä kuolee Mount Everestillä
Missä luet tätä tekstiä? Todennäköisesti korkeintaan 500 metrin korkeudessa merenpinnasta. Eurooppalainen tai yhdysvaltalainen kaupunki ylittää tämän korkeuden harvoin. Lähellä merenpinnan tasoa keho pystyy pitämään itsensä lämpimänä kovassakin kylmässä, ja aivot saavat riittävästi happea toimiakseen normaalisti.
Korkea vuoristo on toinen asia. Ympäristö on ihmiselle vihamielinen, ja yksinkertaisimmatkin liikkeet vaativat poikkeuksellisen paljon voimaa. Everestillä ja muilla Himalajan huipuilla yli 8 000 metrin korkeuksia kutsutaan runollisesti ja pahaenteisesti kuolemanvyöhykkeeksi. Todellisuudessa siinä ei ole mitään runollista: keho toimii äärirajoillaan. Traagiset onnettomuudet eivät ole yllättäviä, kun kiipeilijät lähtevät näihin korkeuksiin.
Kuinka monta ihmistä Mount Everestillä on kuollut?
Everestin kuolleisuus on noin 2 % kaikista kiipeilijöistä. Luku ei ehkä kuulosta järkyttävältä. Suhteellisesti varsinaiset “tappajavuoret” vaativat paljon enemmän ihmishenkiä. Esimerkiksi K2:lla kuolee lähes joka 4. kiipeilijä ja Kangchenjungalla joka 5.
Everestin suosio ja sen näennäinen “saavutettavuus” tekevät kuolemien määrästä silti traagisen. Yli 7 000 noususta, uusintanousuja lukuun ottamatta, vuori on koitunut kohtaloksi yli 300 ihmiselle. Osa heidän ruumiistaan lepää edelleen lähellä maailman korkeimman huipun lakea.
Mikä oli Everestin synkin vuosi?
Everestiä yrittäviä ihmisiä kuolee joka kausi, mutta jotkin vuodet ovat olleet erityisen tuhoisia. Vuonna 1922 lumivyöry vei 7 ihmisen hengen. Kaudella 1996 kuoli 15 kiipeilijää. Huhtikuussa 2014 16 ihmistä menetti henkensä, kun romahti. Vuotta myöhemmin tapahtui tuhoisa maanjäristys, ja sen synnyttämä lumivyöry tappoi 18 ihmistä.
George Malloryn kuolema vuonna 1924
Everestin ensimmäinen onnistunut nousu tehtiin vasta vuonna 1953, mutta huipulle oli pyritty jo aiemmin. Tunnetuimpia yrityksiä olivat 3 brittiläistä retkikuntaa vuosina 1921–24.
Ensimmäinen retkikunta tarvittiin kartoitukseen ja valmisteluun – toisin kuin nykyään, vuorelle ei tuolloin johtanut minkäänlaista infrastruktuuria. Toisella retkikunnalla ryhmä saavutti silloisen ennätyskorkeuden, 7 770 metriä, ja vetäytyi sitten palatakseen seuraavana vuonna huipulle uusin voimin.
Yksi brittikiipeilijöiden johtajista oli 37-vuotias George Mallory. Arkistolähteet ja kirjeet kertovat, että hän oli uppoutunut Mount Everestin valloittajan rooliin ja piti huippua jo omanaan. Samalla on esitetty, että Mallory ymmärsi huipun saavuttamisen olevan vuonna 1924 mahdotonta. Hän halusi tiedustella reittiä, testata happilaitteita ja varmistaa paikkansa seuraavan vuoden huippuyrityksessä. Kohtalo päätti toisin.
George Malloryn ruumis löydettiin 75 vuotta myöhemmin 8 155 metrin korkeudesta. Siitä kiistellään edelleen, olivatko Mallory ja hänen kiipeilyparinsa Andrew Irvine käyneet huipulla. Logiikka sanoo, että eivät. Heidän varusteillaan ja aikansa tekniikalla huipulle pääsy oli mahdotonta. Malloryn mukana löytyneistä asiakirjoista puuttuivat kuitenkin hänen vaimonsa valokuva ja Britannian lippu. Hän oli luvannut jättää ne huipulle… Irvinen ruumista ei ole löydetty vieläkään.
Vuoden 1996 tragedia
Vuorella tapahtunut katastrofi johti 8 kiipeilijän kuolemaan. Toukokuun 10.–11. päivän 1996 tapahtumat on kuvattu useissa kirjoissa, ja ne ovat innoittaneet 2 pitkää elokuvaa, mukaan lukien tunnetun vuoden 2015 “Everest”-elokuvan, jossa näyttelivät Josh Brolin ja Jake Gyllenhaal. Kiinnostus ei johdu vain uhrien määrästä vaan myös tarinan elokuvallisesta luonteesta. Siinä on peruuttamattomia virheitä, sankaruutta, traagista välinpitämättömyyttä ja todellinen ihme.
Nepalin puolelta nousseiden retkikuntien kuolemat
1990-luvun puolivälissä Everestin nousun suosio alkoi kasvaa. Markkinoille tuli lukuisia yrityksiä, jotka olivat valmiita viemään aloittelevia kiipeilijöitä maailman korkeimmalle huipulle. Myös Nepalin hallitus lisäsi myöntämiensä kiipeilylupien määrää.
9. toukokuuta 2 amerikkalaista kaupallista retkikuntaa lähti kohti huippua. Kokeneet oppaat ja retkikunnanjohtajat Rob Hall (Adventure Consultants -tiimi) ja Scott Fischer (Mountain Madness -retkikunta) kilpailivat epävirallisesti keskenään. Molemmat halusivat onnistuneen nousun. Kummassakin ryhmässä oli mukana toimittajia – yksi heistä, Jon Krakauer, kirjoitti myöhemmin vuoren tapahtumista maailmanlaajuisen bestsellerin.
Ryhmillä oli sama strategia: niiden piti kääntyä takaisin, ellei huippua saavutettaisi sovittuun aikaan mennessä. Molempien retkikuntien työskentelivät yhdessä, ja heidän piti kiinnittää yhteiset köydet 8 500 metrin korkeuteen. Väsymys kuitenkin esti työn. Tätä kohtaa ei voi ohittaa ilman köysiä, joten retkikunta pysähtyi useiksi tunneiksi.
Osa kiipeilijöistä kääntyi takaisin ja pääsi turvallisesti alas leiriin. Toiset saavuttivat huipun, mutta olivat niin uupuneita, ettei voimia laskeutumiseen enää ollut. Kuten jotkut asiantuntijat myöhemmin arvioivat, Rob Hall ei pystynyt vaatimaan huippuyrityksen keskeyttämistä ja päästi myös heikoimmat jäsenet jatkamaan ylös. Myötämielisyys osoittautui kohtalokkaaksi: huipulle pääsy oli helpompi osa. Todellinen vaikeus alkaa aina laskeutumisessa.
Yksi tämän karusti kokenut oli harrastajakiipeilijä Beck Weathers. Hän ei löytänyt telttaansa ja menetti tajuntansa leirin lähellä. 2 pelastajaa tarkasti hänet, mutta oletti hänen jo kuolleen. Uskomattomasti Beck selvisi, vaikka hän menetti oikean kätensä, vasemman käden sormia, nenänpäänsä ja osia jaloistaan. Hän ilmestyi yläleiriin jääkuori kasvoillaan ja käsi eteen ojennettuna ilman käsineitä. Kiipeilijät kuvasivat näkyä kuin kohtaukseksi kauhuelokuvasta.
Ihmiset eksyivät. Näkyvyys oli enintään 2 metriä. Myrskytuuli ja äärimmäinen kylmyys veivät voimat niiltäkin, jotka olisivat ehkä voineet auttaa. Rob Hall kuoli lähellä South Summitia. 3 muuta hänen ryhmänsä jäsentä kuoli samana päivänä Everestin nousulla. Scott Fischer kuoli kaakkoisharjanteen parvekkeella.
Ainoa ihminen, joka pelasti 3 kuolevaa, oli Anatoli Boukreev. Hänen vuosien kokemuksensa ilman lisähappea tehdyistä nousuista ja poikkeuksellisen kova fyysinen kuntonsa tekivät sen mahdolliseksi. Tällaisissa korkeuksissa lähes kenellekään ei yleensä jää voimia pelastustyöhön.
Näin Peter Habeler, Reinhold Messnerin kiipeilypari Everestin ensimmäisellä nousulla ilman lisähappea, kuvaa tuntemuksia korkealla: “...Jopa suotuisissa oloissa jokainen askel tällaisessa korkeudessa vaatii valtavaa tahdonvoimaa. Joudut pakottamaan itsesi tarttumaan jokaiseen otteeseen. Lyijynraskas, kuolettava väsymys seuraa koko ajan... Jokainen voi luottaa vain itseensä. Jos sinulle tapahtuu jotakin, apua ei tule. Jokainen tekee kaiken voitavansa selviytyäkseen.”
Kirjoja vuoden 1996 tragediasta:
Jon Krakauer, “Into Thin Air”
Anatoli Boukreev, “The Climb”
Beck Weathers, “Left for Dead”
Matt Dickinson, “The Other Side of Everest”
Intialaisten kiipeilijöiden kuolemat pohjoisreitillä
Samaan aikaan kun tragedia eteni Everestin etelärinteellä, myös pohjoispuolella tapahtui. Intialaiset armeijataustaiset kiipeilijät yrittivät nousta Mount Everestille.
Yöllä aloittamisen sijaan he lähtivät nousuun aamulla kello 8. Everestille se oli aivan liian myöhään. Suunnitelman mukaan heidän piti aloittaa paluu noin kello 15 riippumatta siitä, oliko huippu saavutettu vai ei. Näin ei tapahtunut. Kello 18.30 3 retkikunnan jäsentä ilmoitti olevansa huipulla ja aloitti laskeutumisen. Myrsky, väsymys ja pimeys kuitenkin estivät paluun hyökkäysleiriin. He eivät koskaan päässeet perille, vaan jäivät liian ylös ilman telttoja, ruokaa ja happivarastoja.
Seuraavana päivänä japanilainen retkikunta lähti huipulle jatkuvasta huonosta säästä huolimatta. Heidän nousunsa tapahtumat herättävät kiipeily-yhteisössä edelleen keskustelua ja tuomiota. Väitetään, että japanilaiset kiipeilijät ohittivat kuolevat intialaiset tarjoamatta apua. Myöhemmin japanilaisryhmä kiisti syytökset.
Yhden kuolleen intialaiskiipeilijän, Tsewang Paljorin, ruumis lepää edelleen reitillä. Hänen tunnusomaisista vihreistä kengistään on tullut jopa kiipeilijöiden maamerkki, ja ne mainitaan monissa vuorikiipeilykertomuksissa. Yritykset siirtää ruumis alas ja haudata se ovat toistaiseksi osoittautuneet liian vaarallisiksi niille, jotka työn tekisivät.
“Sleeping Beauty” Francys Arsentiev
Yhdysvaltalainen Francys Arsentiev oli tunnetun venäläisen kiipeilijän Sergei Arsentievin vaimo ja itsekin vahva urheilija, joka oli tehnyt useita onnistuneita nousuja korkeassa vuoristossa.
Heidän yhteinen Everest-nousunsa vuonna 1998 oli suunniteltu tehtäväksi ilman lisähappea. Molemmat halusivat saavuttaa huipun mahdollisimman “puhtaalla” alppityylillä. Francysin tavoitteena oli olla ensimmäinen yhdysvaltalaisnainen, joka nousee Everestille ilman lisähappea. Kunnianhimo koitui molempien kohtaloksi – huipun saavuttaminen maksoi heille hengen.
Ratkaisevaksi tekijäksi muodostui 3 yötä 8 200 metrin korkeudessa sääikkunaa odottaen. Yöt veivät voimia hitaasti. Lopulta pariskunta nousi Everestin huipulle. He valloittivat korkean huipun ja seisoivat laella vaarallisen myöhään illalla. Paluu hyökkäysleiriin ei kuitenkaan enää onnistunut. Edessä oli 4. yö äärimmäisessä korkeudessa, tällä kertaa “kylmänä” – ilman makuupusseja, keitintä ja ruokaa.
Jollakin tavalla he kadottivat toisensa lyhyellä matkalla. Francys joutui viettämään vielä yhden yön yksin, puoliksi tajuttomana. Kiipeilijöitä kulki ohi ja yritti auttaa, mutta kukaan ei pystynyt pelastamaan häntä. Francysin ruumis makasi 9 vuotta huippureitin vieressä, kunnes erityisretkikunnan jäsenet käärivät sen Yhdysvaltain lippuun ja laskivat alemmalle harjanteelle. Sergein ruumis löydettiin vuotta myöhemmin – hän kuoli pudotessaan yrittäessään pelastaa vaimoaan.
David Sharp
Vuonna 2006 kiipeilymaailmaa järkytti välinpitämättömyys, jolla 42 kiipeilijää ohitti kuolevan englantilaisen David Sharpin. Kukaan ei auttanut häntä, ja nousuun osallistunut Discovery-kanavan kuvausryhmä yritti jopa haastatella häntä ennen kuin jätti hänet yksin. Sharp yritti huippua yksin, mahdollisesti ilman riittäviä varusteita. Hän kuoli 250 metriä leiri IV:n yläpuolella “Green Boots -luolassa”, kykenemättä laskeutumaan.
Everestille nousevan on oltava valmis jäämään sinne. Avun hakeminen kuolemanvyöhykkeellä on lähes aina turhaa. Tästä kertovat kaikkein karuimmin kiipeilijöiden ruumiit, jotka ovat jääneet samaan asentoon ja paikkaan, jossa kuolema heidät saavutti. Niiden tuominen alas on vaikeaa: Nepalin vuorikiipeilyliiton entisen puheenjohtajan Ang Tshering Sherpan mukaan 80-kiloinen ruumis muuttuu jäädyttyään 150-kiloiseksi. Kun se vähitellen myös peittyy jäähän ja lumeen, noutamisesta tulee käytännössä mahdotonta.
Vuoden 2023 traaginen kausi
Vuonna 2023 Nepalin hallitus myönsi ennätykselliset 463 lupaa. Kun mukaan lasketaan kiipeilijöitä saattavat sherpat, Everestille nousevien ihmisten kokonaismäärä lähestyi 1 000:ta.
Myös kuolemien määrä nousi ennätykseen. Menneellä kaudella kuoli 18 ihmistä. Sama yhden vuoden kuolleisuus nähtiin vain vuonna 2015, mutta silloin kaikki kuolemat johtuivat luonnonkatastrofista.
Asiantuntijoiden mukaan Everestin kuolemat eivät vähene, sillä liian moni kokematon kiipeilijä haaveilee huipulle pääsystä. Lisäksi ilmasto muuttuu, sää on aiempaa epävakaampi ja jäätikkö liikkuu nopeammin, mikä muuttaa reittiä sen alaosassa.
Mitkä ovat Mount Everestin suurimmat vaarat?
Teknisesti nousu klassista reittiä pitkin ei ole vaikea. Jos reitti sijaitsisi 2 kilometriä alempana, se tuskin olisi yhtä vaativa ja vaarallinen.
Vuoristotauti ja riippuvuus hapesta
Korkean vuoriston suurin vaara on vuoristotauti. Vähäinen happimäärä tekee hengittämisestä vaikeaa ja vaikuttaa kaikkiin kehon järjestelmiin. Tämä on myös kuolemanvyöhykkeen keskeinen vaara. Vuoristotauti voi johtaa hengenvaarallisiin tiloihin: korkeanpaikankeuhkoödeemaan (HAPE) ja korkeanpaikanaivoturvotukseen (HACE). Lisäksi se voi aiheuttaa vakavia mielentoiminnan häiriöitä ja hallusinaatioita. Everestin kiipeilijät nousevat vuorelle hitaasti, yleensä perusleiristä leiri II:een, leiri III:een, leiri IV:ään ja vasta sitten kohti huippua. Oikeakin akklimatisaatio auttaa kuitenkin vain osittain, sillä äärimmäiseen korkeuteen ei voi sopeutua täysin.
Happi on elämää. Korkeassa vuoristossa sanat muuttuvat kirjaimellisiksi. Himalajan huipuille nousevat kiipeilijät kantavat yleensä mukanaan lisähappipulloja. Ilman lisähappea kiipeäminen on harvinaista ja todellinen urheilullinen saavutus. kuvasi tuntemuksiaan ilman lisähappea tehdyllä nousulla: “Hengittämisestä tuli niin vakava ponnistus, ettei meille juuri jäänyt voimia kävellä.” Hän kirjoitti, että sillä hetkellä hänen aivonsa tuntuivat kuolleilta ja vain tahdonvoima piti hänet liikkeessä. “En ollut muuta kuin yksinäinen, raskaasti hengittävä keuhko, joka leijui sumujen ja huippujen yllä”, hän kirjoitti.
Khumbun jääputous
Khumbun jääputous on osa Khumbun jäätikköä ja klassisen eteläsatulan reitin pelottavin ja arvaamattomin osuus matkalla huipulle. Se liikkuu jatkuvasti, avaa uusia railoja ja siirtää jäälohkareita. Päästäkseen leiri I:een kiipeilijöiden on kuljettava niiden läpi kiinteiden tikkaiden ja köysien avulla. Vaakasuorilla tikkailla liikkuminen jääraudat jalassa lähes 6 000 metrin korkeudessa, pelkkää ilmaa alla, vaatii todellista päättäväisyyttä.
Vuonna 2014 tällä reittiosuudella tapahtui tragedia. Jääserakin romahdus tappoi välittömästi 16 ihmistä. Kaikki heistä olivat sherpoja. Everestin nousu on nepalilaisille kiipeilijöille hyvin palkattua työtä, jossa ansiot ovat noin 50 kertaa maan keskiarvoa suuremmat. Riskit ovat kuitenkin yhtä lailla korkeat.
Paleltumat
Verenkierto hidastuu korkealla. Keho keskittää energiansa elintärkeiden elinten suojaamiseen, ja raajojen ääriosat jäävät vähemmälle. Siksi käsien ja jalkojen paleltumat syntyvät niin nopeasti. Ensimmäisiä merkkejä voivat olla ihon pistely tai tunnottomuus. Myös kasvot kärsivät: maskin tai kommandopipon suojaamattomilla alueilla iho voi muuttua mustaksi kovan tuulen ja kylmän seurauksena. Moni karaistunut kiipeilijä on kokenut paleltumia; tällaisissa korkeuksissa ne ovat tavallisia.
Hyvänä kiipeilysäänä pidetään -20 °C:n lämpötilaa. Jos tuulta ei ole, paleltumilta voi ehkä välttyä. Lopulta kyse on myös onnesta.
Valtava mittakaava
Reinhold Messner sanoi: “Himalajalla kaikki on liian valtavaa. Näissä jättimäisissä vuorissa huono sää kestää pitkään. Siksi kiipeilyyn sopivan sään asettumista joutuu odottamaan kauan. Ihmisen mahdollisuudet ovat täällä heikommat kuin muilla vuorilla. Aurinko polttaa voimakkaammin, myrskyt ovat rajumpia ja lähestymiset pidempiä. Kaikki täällä on liikaa.”
Epäonnistumisen pelko
Everest-retkikunnan hinta alkaa 50 000 Yhdysvaltain dollarista. Pelkästä kiipeilyluvasta, Nepalin matkailuviranomaisen myöntämästä asiakirjasta, on maksettava 11 000 dollaria. Retkikunnan järjestämisen suoriin kuluihin lisätään valmistavat matkat ja nousut. Everest ei saisi olla kiipeilijän uran ensimmäinen huippu.
Usein juuri syntyneet kulut johtavat vääriin päätöksiin. On hyvin vaikeaa kääntyä takaisin ennen huippua, johon on sijoitettu niin paljon vaivaa ja rahaa. Kiipeilijät sanovat kuitenkin: “On parempi palata monta kertaa kuin olla palaamatta lainkaan.” Siksi kokeneet oppaat kääntävät kiipeilijät päättäväisesti takaisin, jos he näkevät vaaran hengelle tai terveydelle.
Miksi ihmiset silti yrittävät nousta Everestille?
“Koska se on siellä!” vakuutti George Mallory.
Lähes vuosisataa myöhemmin samaa ajatusta toistaa Alexander Abramov, joka on noussut Everestille 10 kertaa ja järjestänyt useita onnistuneita kaupallisia retkikuntia huipulle. Hän kutsuu Everestiä korkeimmaksi tavoitteeksi ja erinomaiseksi elämän motivaatioksi. “Huipulle pääsemisen tavoitteen ansiosta ihmiset viettävät vähintään 3–4 vuotta hyvin kiinnostavaa elämää. He alkavat tehdä asioita, joita eivät ole koskaan aiemmin tehneet. Aamulenkit ja matkustaminen tulevat osaksi arkea. Vuoret ilmestyvät elämään – ennen Everestiä on noustava muille huipuille. Ja itse noususta tulee suuri testi itselle: kuka olet ja mihin pystyt.”
Altezza Travelin kaikki sisällöt laaditaan asiantuntijanäkemysten ja perusteellisen taustatyön pohjalta ja ne noudattavat toimituksellisia periaatteitamme.
Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?
Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.
Climbing 
Safari 
About Tanzania 
Islands