Maasai-heimo. Tutustu Afrikan tunnetuimpaan heimoon

Mitä tulee mieleen, kun joku puhuu sinulle "nykyaikaisista afrikkalaisista heimoista"? Kuvia ja videoita hoikista, tummaihoisista miehistä punaisissa ruutukankaissa, jotka hyppäävät korkealle ilmaan. Kaljuksi ajeltuja naisia, jotka ovat pukeutuneet värikkäisiin helmiin päästä varpaisiin ja laulavat rituaalilauluja toistuvine säkeineen. Okralla värjättyjä hiuksia, matalia majoja, yksinäinen paimen kaitsemassa laihoja kyttyräselkäisiä lehmiään savannin keskellä – eikö juuri tällaisia kuvia nouse mieleen, kun yrität kuvailla Afrikan alkuperäiskansoja? Oletko koskaan ajatellut, että kaikki nämä mielikuvat liittyvät yhteen ainoaan, Afrikan tunnetuimpaan heimoon – maasaihin? Paimentolaisiin ja sotureihin, jotka torjuvat sitkeästi modernin maailman houkutukset ja elävät yhä esi-isiensä tapojen mukaan.

Ensikertalaisen matkailijan silmin. Keitä maasait ovat?

Kun astut ensimmäistä kertaa ulos Tansanian saapuvien matkustajien terminaalista, saatat nähdä paikallisia miehiä ja nuoria naisia juhlavasti pukeutuneina toivottamassa matkustajia tervetulleiksi. Jos käyt suuremmissa tansanialaisissa kaupungeissa, kuten Arushassa, tai Sansibarin rannoilla, voit huomata ihmisiä perinteisissä asuissa: punaisissa ja sinisissä ruutukankaissa, käsivarret ja kaulat helmikorujen peitossa. He poseeraavat mielellään kameralle, jos annat pienen tipin. Heihin kannattaa suhtautua samoin kuin Disney-puiston Tuhkimoon – he ovat asuihin pukeutuneita esiintyjiä ja katunäyttelijöitä, jotka ansaitsevat rahaa viihdyttämällä joutilaita turisteja. Aitoa maasai-soturia et heidän joukostaan löydä.

Paikallisissa matkamuistomyymälöissä ja markkinoilla myydään monenlaisia helmiä, puisia koristeita ja muuta pikkutavaraa. Myöskään "shuka"-nimellä tunnettuja tunnusomaisia värikkäitä huiveja ja ruutukankaita ei ole matkailijan vaikea löytää. Kauppiaat tietävät, mistä ulkomaalaiset pitävät. Maasai-kulttuuri ruokkii Itä-Afrikan matkailumielikuvia, ja ainakin Tansaniassa ja Keniassa tämän paimentolaisheimon tunnukset ovat matkailijoiden keskuudessa haluttuja. Varsinaiset, maailmankuulut vanhan Afrikan vieraat asuvat kuitenkin Tansanian ja Kenian syrjäisillä sisämailla – maasait.

Mitä tiedämme maasaista?

Suuri osa Afrikkaa käsittelevistä dokumenteista ja viihteellisistä matkailuohjelmista kuvaa maasait paimentolaisiksi, jotka elävät väliaikaisissa asumuksissa keskellä Afrikan savannia. He eivät kuulemma hyväksyisi kaupunkielämää eivätkä modernia teknologiaa mistään hinnasta. Näemme nämä tansanialaiset heimomiehet punaisissa ruutukankaissa, jotka tuovat mieleen antiikin Rooman toogat – heidän ainoina hyväksyminään vaatteina. Ajattelemme heitä pitkinä ja hoikkina, pitkät kepit käsissään, hyppäämässä ilmaan ilman ilmeistä syytä. Mistä siinä on kyse? Oudosta leikistä vai olennaisesta rituaalista?

He tyytyvät elämään matalissa, tilapäisissä majoissa. He harjoittavat moniavioisuutta – ja… ympärileikkausta? Heidän heimoperheensä ovat jatkuvasti sodassa keskenään ja muiden heimojen kanssa. He juovat härän verta ja todistavat rohkeutensa todellisina sotureina surmaamalla leijonia yksin.

Mikä tästä on totta, ja mikä on lukemattomien elokuvantekijöiden ja matkabloggaajien keksimää tarinaa? Jahtaavatko nämä kertojat vain katsojalukuja ja YouTube-näyttöjä, liioittelevatko he aina ja pilailevatko yleisön kustannuksella?

Voimme ainakin sanoa, että nykypäivän maasait pitävät kiinni heimoyhteisöjen perinteistä, elävät karjankasvatuksesta, eivät useinkaan osaa lukea tai kirjoittaa mutta hallitsevat miekat, keihäät ja jouset, sytyttävät tulen kitkan avulla ja torjuvat lähes kaikki ne mukavuudet, joihin me 2000-luvun ihmiset olemme tottuneet.

Maasait ja muutamat muut heimokansat, joihin nykypäivän mukavuudet ovat vaikuttaneet vain vähän, ovat eläviä mutta katoavia mahdollisuuksia nähdä yhteys ihmiskunnan yhteiseen menneisyyteen.

Tansanian ja Kenian alkuperäiset maasait

"Maasai" tarkoittaa kirjaimellisesti "maa-kieltä puhuvaa". Tätä vanhaa kieltä käyttää nykyisin ainakin puoli tusinaa etnistä ryhmää, jotka muodostavat maasaiden alaheimoja. Siksi myös murteita on paljon, ja ne vaihtelevat maasai-asutuksesta toiseen. Monet maasait osaavat kuitenkin englantia ja swahilia, sillä ne otettiin Tansanian virallisiksi kieliksi. Mitä lähempänä asutukset sijaitsevat suuria tansanialaisia kaupunkeja ja matkailualueita, sitä yleisempiä englanti ja swahili ovat maasaiden keskuudessa.

Maasait ovat yksi nyky-Afrikan noin 3 000 heimosta. He eivät kuulu niin sanottuihin eristäytyneisiin kansoihin, jotka torjuvat täysin yhteyden ulkomaailmaan. Silti nykymaasait elävät erillään naapureistaan, puhuvat omaa kieltään, noudattavat intohimoisesti heimoperinteitään, eivät omista passeja ja liikkuvat vapaasti alueilla, joita pitävät ominaan.

Maasai-heimot asuvat Tansanian laajojen kansallispuistoalueiden tuntumassa, alueella, joka tunnetaan nykyisin nimellä Maasailand. Maasailand ulottuu osaan Kenian Great Rift Valley -hautavajoamaa ja Pohjois-Tansaniaan Serengetistä Kilimanjarolle.

Maasaiden määrä nykyisin

Tansanian ja Kenian on vaikea pysyä perillä maasaiden määrästä. Yksittäiset heimot muuttavat jatkuvasti, toisinaan myös valtioiden rajojen yli. Kenian hallitus laski vuoden 2019 väestönlaskennassa noin 1,2 miljoonaa maasaita, mutta Tansaniassa tilanne on hankalampi, sillä väestönlaskennassa etnistä taustaa ei kirjata samalla tavalla. Yksinkertaisesti sanottuna virallista tietoa Tansanian maasaiden määrästä ei ole. Arvioiden mukaan maasait muodostavat nykyisin noin 2 miljoonaa maan väestöstä.

Tämä ylpeä heimo ei myöskään pidä viranomaisista, jotka puuttuvat sen elämään ja rikkovat arjen rytmiä. Ja miten syntymätodistuksen tai henkilöllisyystodistuksen edes saa, jos omaa tarkkaa ikää ei tiedä? Syntymäaikojen ja muiden henkilötietojen satunnainen kirjaaminen ei ole harvinaista, kun maasaita yritetään todella laskea.

Nykypäivän maasai-elämä

Pitkästä hurjasta maineestaan ja soturiperinteiden noudattamisesta huolimatta maasait ovat nykyisin melko rauhanomaista kansaa. Vaikka kaikki miehet tulevat jossain vaiheessa sotureiksi eli moraneiksi ja jättävät ylpeästi arjen työnsä sivuun, kyse on ennen kaikkea perinteen kunnioittamisesta. Maasait kantavat painavia nuijia ja joskus jopa lyhyitä miekkoja, mutta niitä käytetään harvoin – taisteltavaa ei juuri ole.

Nykypäivän savannin asukkaista on tärkeää ymmärtää tämä: he ovat yhä paimenia. Lehmä- ja vuohilaumat ovat maasaiden tärkein huolenaihe ja ainoa varallisuuden mitta.

Kaikki lähteet kuvaavat maasait puolipaimentolaiseksi heimoksi. He kaitsevat laumojaan ja siirtyvät toisinaan uusille laidunmaille. Nykypäivän maasai-asutus voi pysyä samalla paikalla vuosia, jos se tarjoaa riittävästi rehua lehmille, tai kadota heti, kun joku kuolee siellä ja vanhimmat kehottavat siirtymään muualle. Osa perheistä seuraa yksinkertaisesti vuodenaikojen rytmiä: laitumia jätetään lepäämään ja vartioidaan, jotta niille voidaan palata seuraavalla kaudella.

Maasaiden ekotalo

Tyypillinen maasai-maja rakennetaan pitkistä seipäistä tehdyn rungon varaan, johon punotaan ohuempia ja taipuisia keppejä. Majoissa ei ole ovia – sisään kuljetaan avoimesta aukosta. Seinien ulko- ja sisäpinnat päällystetään lannan ja märän maan seoksella. Kun vettä on vähän, kuten trooppisessa ilmastossa usein, rakennusmateriaalia kostutetaan lehmän virtsalla. Myös katto sivellään ja rapataan samalla yksinkertaisella seoksella ja peitetään kuivalla ruoholla.

Nämä majat antavat luotettavan suojan kuumuudelta, sateelta ja tuulelta. Kuumalla säällä lantaseos kuivuu nopeasti ja halkeilee. Silloin majoja korjataan: seiniä ja kattoa vahvistetaan uusilla lanta- ja maakerroksilla. Työ on jatkuvaa ja vaatii päivittäistä vaivannäköä. Se riippuu suuresti lehmistä – heti kun rakennusmateriaalia on saatavilla, maasait ryhtyvät työhön, jotta se ei mene hukkaan.

Kraal – tyypillinen maasai-kylä

Kaikki majat sijoitetaan riviin niin, että ne ympäröivät keskellä olevaa karja-aitausta. Lehmät ja vuohet ajetaan sinne yöksi suojaan pedoilta. Asutuksen ympärille rakennetaan tyypillinen afrikkalainen piikkiaita: tukeva, vähintään 1,5 metriä korkea aita piikkisistä akaasianoksista. Yleensä sisään ja ulos johtaa vain yksi leveä kulkuaukko ihmisille ja karjalle. Tällaisia maasai-asutuksia kutsutaan kraaleiksi tai bomiksi.

Bomat ovat tyypillisiä kaikille Itä-Afrikan heimoille. Joskus boman sisälle rakennetaan toinen pyöreä aita, ja öisin kahden aidan väliin sytytetään nuotioita. Syrjäisillä alueilla tämä on tavallinen tapa suojata bomaa leijonalaumoilta, jotka liikkuvat ihmisten asumusten ympärillä. On kerrottu joistakin tapauksista, joissa villipedot ovat raadelleet ja tuhonneet heimoperheiden pieniä laumoja. Tämä on yleisintä laidunkaudella, kun savannitasangot ovat täynnä tuoretta ruohoa.

Kun on aika siirtyä uusille laidunmaille, maasait karistavat kuivuneen lannan ja maan seinistä, purkavat seiväsrungot ja kantavat materiaalit uudelle paikalle. Muutamassa päivässä sinne nousee uusi asutus.

Aiemmin boman rakentamisessa käytettiin eläinten nahkoja, jotta säältä saataisiin parempi suoja – osa heimoista tekee niin yhä. Kaupunkialueiden lähelle asettuneet tutustuvat modernien rakennusmateriaalien, kuten liuskekiven, peltilevyjen, polykarbonaatin ja raudan, ylellisyyteen. Nykyisin jopa syrjäisessä Afrikassa voi nähdä kylätaloja, jotka on rakennettu samoista materiaaleista kuin muuallakin maailmassa ja muistuttavat naapuriesi mökkejä.

Maasaiden arki

Heimon ainoa varsinainen huolenaihe on karja. Maasait paimentavat lehmiä, vuohia ja lampaita – siipikarjaa ei pidetä. Maanviljelyä pidetään ylpeille ja vapaille maasaille sopimattomana työnä.

Jos olet maasai, lehmät ovat elämäsi todellinen sisältö. Mitä suurempi laumasi on, sitä korkeampi on sosiaalinen asemasi. Perheesi ja kyläsi hyvinvointi riippuu siitä, kuinka monta lehmää sinulla on. Lehmien paimentaminen ja vartiointi kuuluu aikuisille miehille. Pojat oppivat tämän varhaisesta lapsuudesta lähtien. Jo 4- tai 5-vuotiaita poikia lähetetään paimentamaan vuohia yksin, ilman aikuisia lähellä. Vanhemmille pojille uskotaan suurempi karja.

Lypsäminen on naisten tehtävä. Sen lisäksi maasai-naiset tekevät kaikki kotityöt: hakevat vettä lähteiltä, keräävät polttopuita, korjaavat väsymättä kuivuneiden majojen seiniä ja kattoja, huolehtivat lapsista ja tekevät kaiken muun, mitä kylän elämän ylläpito vaatii. Myös helmityöt kuuluvat naisille.

Maasai-yhteiskunta on patriarkaalinen. Miespuoliset vanhimmat valvovat kylässä perinteiden tarkkaa noudattamista. Vanhimmaksi voi tulla melko nuorena – jopa pian 30 vuoden iän jälkeen voi saavuttaa ansaitun "eläkkeen". Kun moranit siirtyvät erityisen rituaalin jälkeen nuoremmiksi vanhimmiksi, heidän tehtävänsä vähenevät minimiin: he huolehtivat vanhimman arvokkuudestaan, ulkonäöstään ja aseistaan, vartioivat nimellisesti kylää, pitävät neuvostoja, ohjeistavat naisia ja nuoria heidän töissään sekä laskevat laitumelta palaavia lehmiä. Vanhimmalla on myös oikeus lähteä kaupunkiin rentoutumaan ja viettämään aikaa paikallisissa baareissa. Yhteydet moderniin maailmaan eivät siis ole täysin poikki.

Naisten vastaavista "eläke"käytännöistä ei kuitenkaan ole tietoa.

Heimoelämä

Yhteisöllinen sosiaalinen järjestelmä tarkoittaa, että useat verisitein yhdistyneet perheet elävät yhdessä. Karja ja muu omaisuus ovat yhteiskäytössä; jokaisen klaanin jäsenen kuuluu kunnioittaa hyväksyttyjä sääntöjä sekä osallistua yhteisiin töihin ja hyötyihin. Klaani puolestaan vastaa jokaisen yhteisön jäsenen teoista.

Kaikki klaanin miespuoliset jäsenet vievät vuorollaan vuohia ja lehmiä tasangoille laiduntamaan, etsivät karjalle vesipaikkoja ja suojelevat laumoja karjavarkauksilta sekä leijonien, leopardien ja hyeenojen hyökkäyksiltä. Naiset hoitavat työnsä yhdessä. He korjaavat taloja, lypsävät karjan illalla, huolehtivat lapsista sekä hakevat vettä ja polttopuita. Varakkaissa kylissä kuormien kuljettamiseen käytetään aaseja. Viime aikoina edistyneimmät maasait ovat hankkineet moottoriajoneuvoja, vaikka ne ovat edelleen harvinaisia eivätkä tyypillisiä.

Nuorten miesten karjavarkauksia toisilta klaaneilta pidetään tavanomaisina. Vanhan uskomuksen mukaan vain maasait saivat jumalalta vuohet ja lehmät, ja siksi vain heillä on oikeus jokaiseen maan päällä olevaan karjaeläimeen. Kaikista muista rikoksista seuraa kuitenkin sakko. Jos kuriton nuori soturi hyökkää toisen klaanin jäsenen tai, Jumala varjelkoon, sivistyneestä ulkomaailmasta tulleen vieraan kimppuun, koko kylä joutuu maksamaan sakon – lehmillä tietenkin. Niin arvokkaan omaisuuden tuhlaaminen ei tule kuuloonkaan.

Maasai-lasten kasvatus

Lapset alkavat paimentaa pieniä vuohilaumoja heti, kun osaavat kävellä ilman apua. Joka päivä heidät lähetetään yhä kauemmas kylästä. 3-vuotias poika karjapaimenen vitsa kädessään ei ole harvinainen näky kaukanakaan boman ulkopuolella. Jos peto ilmestyy, pojan kuuluu kutsua aikuisia. 8–10 vuoden iässä nuoret paimenet vievät suuria lammas- ja vuohilaumoja laitumelle koko päiväksi. Tällaisia ovat syntyperäisten karjankasvattajien perinteet.

Myös tytöillä on velvollisuuksia, ja he auttavat vanhempiaan varhaisesta iästä lähtien. Maasait eivät tunne joutilaisuutta, eikä nuori ikä ole tekosyy. Eurooppalaisilla mittapuilla lapsia kasvatetaan ankarasti. Esimerkiksi lapsen lyömistä huonosta käytöksestä pidetään oikeana ja käytännöllisenä. Mitä enemmän kipua lapsuudessa kestää, sitä vahvempi soturi tai ahkerampi työntekijä lapsesta voi kasvaa.

Aikuistumisrituaalit ja kivulias ympärileikkaus

Kaikkien nuorten on jossain vaiheessa käytävä läpi initiaatiorituaali, jossa heistä tulee aikuisia ja he valmistautuvat avioliittoon ja lasten saamiseen. Rituaalia kutsutaan nimellä emorata. Niitä, jotka eivät ole käyneet initiaatiota läpi, halveksitaan omissa kylissään. Heitä ei pidetä yhteisön täysivaltaisina jäseninä, eivätkä he voi mennä naimisiin tai saada lapsia. Kun he kuolevat, heidän ruumiitaan ei palauteta savannille, vaan ne haudataan maahan häpeällisesti.

Noin 12–14 vuoden iässä pojat ympärileikataan. Toimenpide on kivulias ja riskialtis, sillä se tehdään ilman minkäänlaista hygieniaa tai desinfiointia ja vieläpä muiden kyläläisten nähden. Pojat eivät saa huutaa eivätkä näyttää kipuaan. Soturin kuuluu kestää lihansa poistaminen veitsellä täydellisessä hiljaisuudessa. Vaurioituneen elimen paraneminen kestää useita kuukausia, ja koko tämän ajan se aiheuttaa epämukavuutta ja kipua. Yleensä paraneminen kuitenkin onnistuu.

Tyttöjen sukuelinten silpomisen kohdalla tilanne on huomattavasti vaikeampi. Samanikäisinä kuin pojat, noin 14-vuotiaina tai joskus jo aiemmin, tyttöjen päät ja kulmakarvat ajellaan paljaiksi. Riittävän kokenut heimon nainen ottaa likaisen terän ja leikkaa osan nuoren tytön sukuelimistä, kun tyttö huutaa ja vääntelehtii kivusta.

Jätämme yksityiskohdat pois ja toteamme vain, että toisinaan tämä vakava toimenpide tehdään liiallisella innolla, jolloin näkyvät sukuelimet katoavat lähes kokonaan. Mahdolliset krooniset tulehdukset, sepsis, kivulias virtsaaminen ja yhdyntä voivat seurata naista koko elämän ajan, samoin hedelmättömyyden ja kuolleena syntymisen riski. Nämä ovat valitettavasti yleisiä seurauksia naisten ympärileikkauksesta eli lääketieteellisesti ilmaistuna tahallisesta sukuelinten silpomisesta.

Valistusohjelmat

Tansaniassa ja Keniassa naisten sukuelinten silpominen on laitonta. Mutta kuka pakottaa oikeassa olemiseensa luottavat maasait noudattamaan valtiomiesten lakeja, jotka tunkeutuvat heidän omiin asioihinsa? Vanhemmat vieläpä ajattelevat tekevänsä hyvää pojilleen ja tyttärilleen. Ympärileikkaamatonta naista ei oteta vaimoksi, hänen ei uskota voivan saada jälkeläisiä, ja häntä pidetään epäpuhtaana.

Siksi naisten on tartuttava asiaan itse. Kouluissa yritetään opettaa seksuaalikasvatusta, ja YK tekee aktiivista valistustyötä maasai-naisten parissa. Eri kylien naisia, jotka ovat valmiita keskustelemaan kansallisista perinteistään, tuodaan yhteen kuulemaan luentoja anatomian ja lääketieteen perusteista sekä yhdenvertaisten oikeuksien periaatteista. Sen jälkeen näiden naisten on kerrottava oppimansa muille heimolaisilleen.

Tietoisuuden lisääminen maasaiden keskuudessa etenee, vaikkakin hitaasti. Naisten ympärileikkaus on aiempaa harvinaisempaa. Jotkut tarkkailijat toteavat myös, että tieto hivistä on levinnyt tämän paimentolaisheimon parissa viime vuosina laajemmalle. Tämä on maasaille erityisen tärkeää, sillä he harjoittavat moniavioisuutta ja vaimojen jakamista saman aseman omaavien miesten kanssa lähisukulaisia lukuun ottamatta.

Maasaiden hierarkia

Kivuliaiden rituaalien jälkeen ympärileikatut nuoret tarvitsevat aikaa toipumiseen. Se kestää 6 kuukautta tai pidempään, ja nuoret miehet majoitetaan erilleen ja vapautetaan työstä. Heitä kutsutaan nyt moraneiksi, ja heitä pidetään nuorina sotureina.

Tytöt voidaan pian antaa avioliittoon. Sulhasten perheet tarjoavat heidän isilleen lehmiä morsiamen lunnaiksi. Yleensä nuoret naiset päätyvät vaimoiksi vanhemmille miehille, joilla on jo omat laumansa. Jos valittu nainen ei ole miehen ensimmäinen vaimo, vanhemman vaimon hyväksyntä on välttämätön. Mitä enemmän lehmiä maasai-soturilla on, sitä useampaan vaimoon hänellä on varaa. Jos yleisenä normina pidetään enintään 3 vaimoa, rikkailla miehillä voi olla jopa 10. Joissakin tapauksissa vaimojen määrä voi nousta 30:een.

Joissakin klaaneissa naisella voi myös olla useita aviomiehiä. Lisäksi maasaiden seksuaaliperinteet sallivat miesten tarjota aviovuoteensa samanarvoisille vertaisilleen. Vaimon on annettava tähän suostumuksensa. Jos nainen saa lapsen tällaisesta satunnaisesta suhteesta, hänen aviomiehensä katsotaan kuitenkin lapsen isäksi.

Moran-sotureiden on paimennettava lehmiä useiden vuosien ajan ja huolehdittava kylästä sekä vartioitava sitä samoin kuin yhteisön vanhemmat jäsenet. Tänä aikana miehet kasvattavat hiuksensa pitkiksi, letittävät ne ja värjäävät ne okralla. Juuri tällaisina heidät nähdään useimmiten kuuluisissa valokuvissa hyppytanssin aikana.

30–35 vuoden iässä miehet käyvät läpi toisen rituaalin, joka nostaa heidän asemaansa. Moran-sotureista tulee nyt nuorempia vanhimpia; heidän hiuksensa ajellaan pois, ja heidät vapautetaan pakollisesta työstä. Sen jälkeen miehet voivat perustaa oman taloutensa, mennä naimisiin ja lähteä kylästä muodostaakseen uuden asutuksen. Useammin he jäävät kotikyläänsä ja auttavat vanhimpia taloudenpidossa. Käytännössä tämä voi tarkoittaa täydellistä joutilaisuutta, käskyjen antamista nuoremmille sotureille ja naisille.

Kun kylä tarvitsee uuden johtavan vanhimman, hänet valitaan nuorempien vanhimpien joukosta. Klaanin vanhin mies valvoo tapojen noudattamista tiukasti, ratkaisee riitoja ja konflikteja, tekee päätöksiä muutosta ja hoitaa muita yhteisön keskeisiä asioita.

Koko elämänsä ajan jokainen maasai-mies tietää paikkansa sosiaalisessa hierarkiassa ja noudattaa sääntöjä. Samoin tekevät naiset ja lapset, joille perinteiden noudattamista opetetaan nuoresta iästä lähtien. Näin kansa säilyttää elämäntapansa ja erityiset sääntönsä, jotka erottavat sen muista heimoyhteisöistä. Maasai-lakien ankaruus, vanhimpien kyseenalaistamaton totteleminen ja sitoutuminen paimentolaiseen elämäntapaan antavat heille mahdollisuuden elää omalla tavallaan, vaikka muut kansat ovat joutuneet modernin maailman voimakkaan vaikutuksen alle.

Maasaiden perinteet ja rituaalit

Initiaatioriittien ja sotureiden asemaa nostavien suurten rituaalien lisäksi Afrikan maasai-heimoilla on muitakin tapoja. Yksi ensimmäisistä lasten kohtaamista tavoista on alempien etuhampaiden poistaminen. Pienille tytöille sitä pidetään kauniina ja luonnollisena koristeena. Pojilla on edessään toisenlainen koetus, tulimerkkien seremonia. Heidän on testattava tahdonvoimaansa kulkemalla jaloillaan ja käsillään hehkuvien hiilien yli.

Lapsia myös tatuoidaan, ja seremonian aikana lasten on kestettävä kipua. Kun pojat ja tytöt täyttävät 7 vuotta, heidän korvansa lävistetään. Toimenpide on hyvin kivulias, koska se vahingoittaa pehmytkudoksen lisäksi rustoa. Sen jälkeen korvalehteen tehdään reikä, jota suurennetaan vähitellen. Tämä tehdään asettamalla siihen puisia ja helmikoristeisia koruja ja venyttämällä reikää yhä suuremmaksi.

Soturien joukkoon siirtymisen kunniaksi järjestetään myös erityisiä juhlaseremonioita – maito- ja lihaseremonia. Ne liittyvät kuitenkin perinteeseen, jonka mukaan moran-soturit elävät erillisissä leireissä. Tämä tapa on nykyisin katoamassa. Luonnollisista syistä useiksi vuosiksi erillisiin leireihin siirtymisen tapa on menettänyt merkitystään, eivätkä kaikki klaanit enää noudata sitä.

Kiistanalaisinta perinnettä, velvollisuutta tappaa leijona todelliseksi moraniksi tullakseen, käsitellään jäljempänä erikseen. Samoin käsittelemme rituaaleja, joissa maasait juovat lehmiensä verta.

Kuuluisa hyppytanssi

Tunnetuin maasai-riitti liittyy nuorten miesten hyppimiseen perinteisen tanssin aikana. Tanssia kutsutaan nimellä adumu. Sitä esittävät tulevat nuoret soturit valmistautuessaan initiaatioriittiin.

He pukeutuvat vaatteisiin, jotka eivät rajoita liikettä, asettuvat piiriin ja hyppäävät niin korkealle kuin pystyvät. Harva saa jalkansa irtoamaan maasta yhtä korkealle. Maasait laskeutuvat varpailleen koskettamatta maata kantapäillään.

Yksin ja pareittain, rytmisessä järjestyksessä, pitkät punaisiin kankaisiin pukeutuneet nuoret miehet näyttävät parhaat taitonsa. Parhaiten koulutettu soturi on se, joka hyppää muita korkeammalle. Taito oli luultavasti ratkaiseva aikana, jolloin luonto oli arvaamatonta: laajoilla tasangoilla oli vähän puita, joihin kiivetä, joten paikallaan hyppääminen auttoi näkemään, mitä ympärillä tapahtui – lähestyivätkö pedot laumaa tai valmistelivatko vihamielisten heimojen soturit väijytystä.

Rituaalitanssi kestää tavallisesti koko päivän. Nykyisin siitä on tullut paitsi maasai-heimon myös koko Afrikan tunnusmerkki. Ei siis ihme, että hyppytanssi kuuluu pakollisiin esityksiin matkailijoille, etenkin kun kamerat käynnistyvät. Tanssin suosio hyödyttää kaikkia, ja siksi adumua näkee usein myös muiden afrikkalaisten kansojen esittämänä.

Maasaiden vaatetus – värikkäät shuka-viitat

Lähes jokaisessa valokuvassa maasai-miehet ja -naiset käyttävät kirkkaanpunaisia, joskus sinisiä tai lilanvärisiä viittoja. Hyppytanssin ohella vaatteista on tullut näiden paimentolaisten tunnusomainen piirre. Näin ei kuitenkaan ole aina ollut.

Perinteisesti maasait käyttivät viittoina eläinten vuotia. Miesten oli tapana käyttää vasikanvuotia ja naisten lampaannahkoja. Tansanian yhdistyneen tasavallan perustamisen aikaan, 1900-luvun jälkipuoliskolla, nämä yksiväriset ja ruudulliset puuvillaviitat tulivat täysin odottamatta muotiin. Niitä kutsutaan nimellä shuka, ja niitä käytetään samaan tapaan kuin antiikin Rooman togaa.

Nykyisin maasaita on mahdoton kuvitella ilman värikkäitä kietaisukankaitaan. Yksi henkilö voi käyttää jopa 3 shukaa kerrallaan. Kaksi ensimmäistä kerrosta kiedotaan yleensä vartalon ympärille, ja kolmas heitetään hartioille viitan tapaan. Tansanian rannikon lähellä asuun lisätään kikoi-huiveja. Ne ovat vähemmän kirkkaita ja tavallisesti ruutukuvioisia. Kyseessä on perinteinen tansanialaisten kalastajien asuste, josta paikalliset maasait ovat pitäneet.

Syrjäisten ja köyhien kylien asukkailla ei luonnollisesti ole varaa näyttäviin shukiin, joten paikalliset pukeutujat joutuvat yhä turvautumaan eläinten vuotiin.

Toinen huomionarvoinen piirre maasaiden vaatetuksessa on jalkineet. Kun valokuvia katsoo tarkemmin, huomaa, että nykyisin melko moni heimolainen käyttää vanhoista autonrenkaista itse tehtyjä sandaaleja. Käytännöllinen ja mukava ratkaisu, siitä ei ole epäilystäkään.

Helmikorut

Monivärisistä helmistä tehdyt rannekorut, kaulakorut sekä pään ja korvien koristeet kuuluvat jokaisen itseään kunnioittavan maasain varustukseen. Kokeneet matkailijat huomauttavat, että maasait ovat aina siistejä ja huoliteltuja. Heitä ei juuri näe tukka sekaisin, kasvot likaisina tai ilman koristeita. Sekä naiset että miehet pyrkivät aina näyttämään siisteiltä ja värikkäiltä.

Sekä miehet että naiset koristavat usein korviaan ja päätään. He käyttävät rannekoruja ranteissa ja säärissä. Naisten kaulaan pujotetaan helmistä tehtyjä kiekkoja, usein niin kerroksittain, ettei alla olevaa vartaloa näy. Kiekot voivat laskeutua pehmeästi ruokalapun tavoin tai pysyä jäykässä muodossa, ympäröiden naisen päätä alapuolelta.

Helmityöt ovat monien Afrikan kansojen suosiossa, mutta taitavat maasai-käsityöläiset näyttävät menneen muita pidemmälle halussaan erottua ja tulla koko mantereen näkyvimmiksi. Vapaa-ajallaan maasai-naiset valmistavat helmikoristeita ja matkamuistoja myyntiin. Usein niitä myydään suoraan maasta teiden varsilla kylien lähellä.

Maasaiden aseet

Heimon sotureiden pysyviin tunnuksiin kuuluvat pitkä seiväs, lyhyt miekka tupessa sekä toisesta päästään paksu nuija, jota voidaan käyttää lähitaisteluaseena tai heittoaseena.

Seivästä käytetään sauvankaltaisena tukena kävellessä ja paimennustehtävissä. Maasait pystyvät kulkemaan pitkiä matkoja. Monet heistä esimerkiksi kävelevät usein asutuksestaan kaupunkiin tien vartta pitkin, koska ajoneuvoilla liikkumiseen ei ole mahdollisuutta. He myös seisovat usein pitkiä aikoja keskellä savannia, kun lehmät laiduntavat heidän ympärillään. Sauva auttaa seisomaan suorassa. Tarkemmin katsoessa huomaa, että maasaiden ryhti on erinomainen. He eivät lysähdä eivätkä makaa maassa. Sotureiden luontainen ylpeys ei salli sitä.

Seiväs korvaa nykyisin sotureiden keihään, vaikka keihäätkään eivät ole harvinaisia nykymaasaiden keskuudessa. Keihäät helpottavat liikkumista tasangolla, sillä ruohikosta voi milloin tahansa ilmestyä pahkasika, hyeena tai suurempi peto. Keihäät tehdään ohuiksi ja taipuisiksi, ja niissä on erimuotoisia rautakärkiä. Maasait harjoittelevat jatkuvasti keihäänheittoa. Parhaat heittäjät pystyvät lähettämään keihään jopa 100 metrin päähän.

Nuija tehdään puusta ja muotoillaan reisiluun kaltaiseksi. Sitä voidaan käyttää lähitaistelussa. Muutoin se on aseman merkki. Miehet kantavat sitä kainalossa.

Lyhyt miekka roikkuu aina tupessa lantiolla. Se on maasaille välttämätön tunnus, ja sitä kannetaan aina mukana. Tansaniassa lentoyhtiöiden määräykset sallivat jopa miekan kuljettamisen kotimaanlennoilla Sansibarin saarille. Miekassa tai pitkässä veitsessä ei välttämättä ole paksunnettua kahvaa, mutta maasait käsittelevät sitä taitavasti. Yllättävää kyllä, se pysyy lantiolla myös juostessa ja muissa toimissa eikä koskaan haittaa soturin liikkeitä.

Puiset jouset ja nuolet eivät ole kovin harvinaisia. Useimmiten niitä ei tarvitse käyttää, mutta syrjäisissä asutuksissa niillä on yhä käytännön merkitystä. Nuolilla voidaan karkottaa pieniä petoja. Niitä voi käyttää lintujen tai antilooppien metsästykseen. Tansanian tiukoista metsästyskielloista huolimatta maasai-heimon jäsenillä on lupa metsästää joitakin sorkkaeläinlajeja.

Tuliaseiden omistaminen ja kantaminen on ehdottomasti kielletty. Se on jälleen yksi virallisen lain asettama rajoitus maasaille, mutta samalla se osaltaan säilyttää heimoyhteiskunnalle ominaiset teräaseiden perinteet.

Ajatus maasaista synnynnäisinä sotureina ei ole pelkkä historiallinen viittaus, vaan taito, jolle on käytännön käyttöä. Maasai-miehiä, jotka lähtevät kylistään ja ottavat palkkatyötä, palkataan usein vartijoiksi esimerkiksi kansallispuistoihin, syrjäisiin hotelleihin ja muille matkailualueille tai jopa yksityisiksi henkivartijoiksi. Koulutetun maasai-soturin maineesta on selvästi hyötyä.

Maasaiden ruoka

Maito ja liha ovat maasaiden ruokavalion ydin. Lihaksi valitaan ensisijaisesti vuohi ja nauta, sillä lehmän teurastamista ruoaksi pidetään lähes rikoksena.

Olet luultavasti kuullut, etteivät maasait kaihda lehmien ja härkien verta. Kerromme alempana, pitääkö tämä todella paikkansa.

Hedelmät ja vihannekset eivät juuri koskaan kuulu paimentolaissotureiden tavalliseen ruokavalioon. Poikkeuksia ovat naiset ja lapset sekä nuoret miehet niinä kausina, jolloin heidän on elettävä ja syötävä kylän ulkopuolella.

Viime aikoina ylpeät afrikkalaiset ovat maistaneet myös ruokia, jotka eivät kuulu heidän perinteisiinsä. Ensimmäisenä tulee maissijauho, jota he ostavat ja lisäävät maitoon puuron valmistamiseksi. Myös riisi, perunat, kaali ja muut maataloustuotteet ovat päätyneet maasaiden ruokavalioon. Tämä on saanut jotkut klaanit perustamaan pieniä vihannesmaita. Yleisesti maasai-heimon kulttuuri kuitenkin tuomitsee maanviljelyn, jota pidetään rikoksena luontoa vastaan.

Tutumpia vähäistä ja niukasti maistuvaa ruokavaliota täydentäviä ruokia ovat hunaja, lampaanrasva sekä erilaiset puunkuoret ja juuret, joita voi pureskella pitkään. Hunajasta valmistetaan simaa.

Tässä vielä yksi maasaiden oudolta vaikuttava perinne: naiset eivät saa valmistaa ruokaa miehille, eivät saa olla paikalla, kun sitä valmistetaan, eivätkä edes katsoa sitä. Jos näin käy, saastuneeksi katsottu ruoka heitetään pois. Tämä tapa ei kuitenkaan näytä koskevan koko heimoa tai jokapäiväistä elämää. Todennäköisesti se liittyy vain niihin kausiin, jolloin moran-soturit lähtevät kylästä elämään erillään ja menevät puiden oksien alle erityisiin paikkoihin valmistamaan lihaa. Naisilta pääsy näihin paikkoihin on tiukasti kielletty.

Maasaiden perinteiden ankaruus

Uskollisuus esi-isien ohjeille ja heimon lakien järkkymätön noudattaminen ovat varmistaneet maasai-kulttuurin elinvoiman sellaisena kuin sen tunnemme. Jos kysyt paimentolaisklaanin jäseniltä, miksi he jatkavat elämäänsä näin ja luopuvat mukavammista tekniikoista ja käytännöistä, he toistavat itsepintaisesti, että näin kuuluu tehdä. Maasait sanovat, että jos he hylkäisivät elämäntapansa ja loisivat uuden, siihen kuluisi tuhansia vuosia.

Tästä ylpeästä itsepäisyydestä syntyy omanarvontunto, joka saa maasait vastustamaan vieraiden perinteiden ja lakien pakottamista. He torjuvat Tansanian viranomaisten yritykset opettaa heitä kirjoittamaan, antaa jokaiselle henkilökortti ja alistaa heidät viranomaisten uskomuksille. Maasait kiinnittävät vain vähän huomiota kehotuksiin lopettaa vaeltaminen ja siirtyä pysyvään asutukseen. He ovat aina valmiita pakkaamaan ja lähtemään etsimään uusia laidunmaita eläimille, jotka muinainen jumala on heille uskonut.

Kaikesta tapojen karkeudesta ja joidenkin rituaalien julmuudesta huolimatta näiden ylpeiden ihmisten halu elää esi-isiensä ohjeiden mukaan herättää väistämättä kunnioitusta. Kaikki maailman kansat ovat kulkeneet tämän vaiheen läpi. On vaikea tuomita niitä, jotka ovat jonkin ihmeen kautta pysyneet tällä polulla. Oikeammalta tuntuu tarkkailla elävää menneisyyttä, joka avautuu käsittämättömällä tavalla tässä ja nyt, aivan silmiemme edessä.

Lisää luettavaa ja katsottavaa maasaista

On olemassa hämmästyttävän kaunis näytelmäelokuva nimeltä Maasai, The Rain Warriors. Se kuvattiin Afrikassa, heimon omilla alueilla. Kaikki roolit esittivät nuoret maasai-miehet, jotka eivät olleet ammattinäyttelijöitä. Ohjaaja on Pascal Plisson, ranskalainen dokumenttielokuvantekijä, joka on asunut useita vuosia Tansaniassa ja Keniassa ja tehnyt televisiolle monia elokuvia Afrikan luonnosta ja eläimistä.

Tutustuttuaan moniin maasai-heimon jäseniin ja ystävystyttyään heidän kanssaan Pascal ymmärsi jossain vaiheessa ihailevansa tätä kansaa. Hän kirjoitti alkuperäiskäsikirjoituksen ja suostutteli Pariisista ammattilaisia kuvaamaan maasait heidän omana itsenään. Kukaan aloittelevista näyttelijöistä ei osannut lukea, joten he opettelivat tekstin kuulemansa perusteella ulkoa. Tämä oli maailman ensimmäinen maa-kielellä tehty näytelmäelokuva.

Vain dokumentintekijä pystyy tavoittamaan luonnon kauneuden ja paikallisten ihmisten yksityiskohtiin kätkeytyvän ilmeen niin taitavasti. Jos haluat tarkkailla yksityiskohtaisesti maasaiden todellisia asuja, koristeita, kampauksia ja elävää, luonnollista kasvonilmaisua, tämä elokuva kannattaa katsoa.

Juoni kertoo kuvitteellisen heimolegendan, jossa nuorten sotureiden on lähdettävä etsimään ja tappamaan raivokas leijona. Näin he lepyttävät Punaisen Jumalan ja palauttavat pitkään odotetut sateet maasaiden maille pitkittyneen kuivuuden jälkeen. Etnisvaikutteisen soundtrackin sävelsi kuuluisa ranskalainen elokuvasäveltäjä Ivan Cassar.

Toinen esimerkki, The White Maasai, on sveitsiläisen Corinne Hofmannin omaelämäkerta. Hän lähti matkalle Afrikkaan sulhasensa kanssa vuonna 1986 mutta ei koskaan palannut. Siellä hän tapasi maasai-soturin, johon rakastui, ja päätti jäädä mennäkseen hänen kanssaan naimisiin, elääkseen maasai-kylässä ja saadakseen lopulta siellä lapsen.

Tarina puhuttelee todennäköisimmin ihmissuhteita käsittelevän psykologisen kirjallisuuden ystäviä – erityisesti naispuolisia lukijoita. Omaelämäkerrasta tuli bestseller, mikä sai kirjailijan jatkamaan muistelmien kirjoittamista vaikeasta suhteestaan Afrikkaan ja maasai-kulttuuriin. Kirjan pohjalta tehtiin myöhemmin samanniminen elokuva.

Usein kysyttyä maasaista: totta vai tarua?

Internet on täynnä perustelematonta tietoa maasaista ja joistakin heidän tavoistaan, jotka herättävät aina vahvaa kiinnostusta. Olemme koonneet vastauksia yleisimpiin kysymyksiin. Mikä on väärinkäsitys ja mikä täyttä totta?

Uhanalainen maasai-kulttuuri

Osa maasaiden perinteistä kuuluu jo menneisyyteen. Kun taistelu naapurheimoja vastaan ei enää ole välttämätöntä, miesten soturipalveluksen aika on lyhentynyt. Moranien leiriasutuksia ei juuri enää ole, eikä heidän välisiään kilpailuja järjestetä. Karjan varastaminen sekä leijonien ja muiden petojen metsästys on kielletty, sillä niiden kannat ovat pienentyneet.

Kun hallituksen hyväksymien laidunmaiden pinta-ala on pienentynyt ja karjamääriä on sen seurauksena vähennetty, jotkin klaanit ovat joutuneet siirtymään vähitellen pysyvämpään elämäntapaan, ryhtymään viljelemään kasveja ja etsimään työtä kaupungeista.

Myönteisistä muutoksista puhuttaessa naisten ympärileikkaus käy yhä harvinaisemmaksi, ja maasai-naiset saavat koulutusta. Sen myötä heillä on mahdollisuus vaikuttaa paljon enemmän omiin elinoloihinsa.

Moderni elämä tunkeutuu yhä syvemmälle Maasailandiin ja tuo merkittäviä muutoksia talouden rakenteisiin, arkeen, perinteisiin ja jopa maasaiden ruokavalioon. Kansan kulttuurin ja nopeiden muutosten hyvin tuntevat arvioivat, että maasai-yhteisö voi säilyä nykyisessä tai sitä muistuttavassa muodossa ehkä vielä muutaman sukupolven ajan. Sen jälkeen perinteisen elämäntavan perusta kuluu merkittävästi. Yhä useammat tavat siirtyvät menneisyyteen.

Nykyisin meillä on mahdollisuus tarkkailla heimoyhteiskunnan elämää sen luonnollisessa muodossa. Tekstit, valokuvat tai videot eivät voi korvata elävää kohtaamista ihmisten kanssa, jotka kantavat mukanaan perinteitä, jotka olivat aikanaan monille maailman kansoille arkipäivää. Sitäkin yllättävämpää on, että nykyiset heimot asuvat samoilla seuduilla, joilta modernin ihmiskunnan historia alkoi satojatuhansia vuosia sitten.

Jos haluat nähdä värikkäät maasait omin silmin ja tutustua heidän omaleimaiseen kulttuuriinsa, kirjoita meille. Altezza Travel järjestää matkasi perinteiseen maasai-kylään Tansaniassa.

Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?

Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.

Lisää kiinnostavia artikkeleita