Sansibarin orjamarkkinat: synkkä luku saaren historiassa

Joka vuosi matkustajat saapuvat Tansaniaan rentoutumaan Sansibarin upeilla rannoilla ja nauttimaan Intian valtameren lämpimistä vesistä. Moni ei kuitenkaan tiedä, että tällä kauniilla saarella on synkkä ja kivulias menneisyys. 

Vuosisatojen ajan Sansibar oli yksi suurimmista orjamarkkinoista. Lukemattomia afrikkalaisia myytiin siellä väkisin arabikauppiaiden toimesta. Orjakaupan julmuudet jatkuivat 1900-luvulle, ja joidenkin tietojen mukaan kauppa jatkui vielä 1960-luvulle asti.

Tässä artikkelissa tarkastellaan Sansibarin vaikeaa menneisyyttä ja sitä, miten syvästi orjakauppa vaikutti saaren historiaan.

Orjuuden juuret Itä-Afrikassa

Orjuuden alkamisesta Sansibarilla ei ole tarkkoja merkintöjä. Tutkijoiden mukaan se alkoi 700-luvulla, kauan ennen kuin arabit alkoivat muuttaa Itä-Afrikan rannikolle. Jo tätä ennen paikalliset etniset ryhmät kävivät sotia keskenään, vangitsivat ja orjuuttivat vihollisiaan sekä myivät heitä eteenpäin.

Kun arabit saapuivat Sansibarille, he ottivat nopeasti orjakaupan hallintaansa ja laajensivat sen valtaviin mittoihin. Sansibarin strateginen sijainti Intian valtamerellä teki siitä keskeisen solmukohdan, josta orjuutettuja ihmisiä myytiin Omaniin ja laajemmalle Lähi-itään. Arabihallitsijat muuttivat kaupan häikäilemättömän tehokkaasti suureksi elinkeinoksi. Muutamassa vuosisadassa se muodosti kolmanneksen sulttaanikunnan tuloista norsunluun ja neilikan tuottojen rinnalla.

Orjia kuljetettiin suurilla laivoilla, jotka oli suunniteltu erityisesti "elävän lastin" kuljettamiseen. Tuottojen maksimoimiseksi laivanomistajat ahtivat aluksille mahdollisimman paljon ihmisiä. Vangitut kahlittiin raskaisiin ketjuihin ja suljettiin ruumiin ahtaisiin tiloihin, joissa happea oli vähän. Tämän seurauksena monet orjat kuolivat matkan aikana ja heidät heitettiin mereen.

Portugalilaisen vaikutusvallan aikana vuonna 1684 eurooppalaiset lainsäätäjät säätivät Tonnage Act -lain, joka paransi kuljetusoloja hieman. Taustalla tuskin kuitenkaan olivat humanitaariset syyt vaan halu kasvattaa voittoja. Jos liian moni saapui orjamarkkinoille kuolleena, heistä ei maksettu mitään.

Olot näillä laivoilla pysyivät silti huonoina. Ihmiset viettivät kuukausia tukahduttavassa kuumuudessa, nilkoista ja kaulasta kahlittuina, alasti lattialla istuen, pahoinpideltyinä ja nälkäisinä, surun ja kauhun murtamina. Jokaisella matkalla monet eivät yksinkertaisesti kestäneet ja kuolivat punatautiin, malariaan, isorokkoon ja lukuisiin muihin sairauksiin.

Britannian vaikutusvallan vähitellen kasvaessa säädettiin vuonna 1788 Dolben Act. Asetus rajoitti kuljetettavien orjien määrää laivan kantokyvyn perusteella. Vaikka säädös koski vain brittiläisiä aluksia, se oli Yhdistyneen kuningaskunnan ensimmäinen virallinen hallinnollinen aloite orjakaupan säätelemiseksi. Sir William DolbenSir William Dolben, 3. baronetti, oli poliitikko, Oxfordin yliopiston edustaja Britannian alahuoneessa ja vankkumaton orjuuden vastustaja., merkittävä orjuuden lakkauttamisen puolestapuhuja, esitteli lain parlamentissa.

Sir Dolben liittyi abolitionistiseen liikkeeseen käytyään sattumalta orjalaiva "Brookesilla" Lontoon satamassa. Ihmisten kahleissa pitämisen järkyttävät olot vaikuttivat häneen niin syvästi, että hän käynnisti välittömästi kampanjan tätä epäinhimillistä käytäntöä vastaan.

William Dolben dokumentoi laivan, joka tuli myöhemmin tunnetuksi kaikkialla maailmassa. Vuonna 1788 "Brookesista" julkaistiin kaiverruksia, joista tuli afrikkalaisten vangittujen epäinhimillisen kohtelun symboli. Laaja julkisuus vauhditti edellä mainitun lakiesityksen hyväksymistä. Sen myötä "Brookes" sai kuljettaa enintään 454 ihmistä. Aiemmin alus oli kuljettanut yli 600 orjaa kerralla.

Orjat Sansibarilla

1800-luvulla Sansibarin saaresta tuli yksi maailman tärkeimmistä ihmisten ostamisen ja myymisen keskuksista. 1850-luvulla saarella oli jopa 70 000 orjaa. Keski-Afrikasta tuotuja vangittuja kuljetettiin Itä-Afrikan rannikolle lukuisissa karavaaneissa ja kalastusdhoweilla. Sieltä heikentyneet ja puolikuolleet orjat vietiin Stone Towniin. Heidät kirjaimellisesti "dumpattiin" ahtaisiin maanalaisiin selleihin odottamaan orjamarkkinoiden avautumista, tavallisesti noin kello 4 iltapäivällä.

Orjanomistajat järjestivät ihmisiksi kutsumansa "omaisuuden" riveihin ja ryhmittelivät heidät iän, sukupuolen, eri töihin sopivuuden ja arvioidun arvon mukaan. Ostajat tarkastivat "elävää tavaraa" huolellisesti: he riisuivat ihmiset alasti, tutkivat silmät ja hampaat, tunnustelivat lihaksia ja muita kehonosia. He pakottivat vangitut liikkumaan nähdäkseen heidän voimansa ja mahdolliset fyysiset viat. Joissakin kertomuksissa mainitaan jopa, että orjille heitettiin keppejä ja käskettiin noutamaan ne kuin eläimille.

Naisilla oli erityinen arvo. Arabimaat ostivat heitä kotipalvelijoiksi tai seksiorjiksi. Varakkaissa muslimiperheissä miehet kokosivat kokonaisia jalkavaimojen haaremeja. Orjuutettuina nämä naiset joutuivat kestämään julmaa kohtelua paitsi omistajiltaan myös näiden vaimoilta. Havainnollinen esimerkki tästä esitetään Gwyn Campbellin ja Elizabeth Elbournen toimittamassa kirjassa "Sex, Power, and Slavery", jonka Ohio University Press julkaisi vuonna 2014.

Lawrence E. Y. Mbogonin vuonna 2013 julkaistussa kirjassa "Aspects of Colonial Tanzania History" todetaan, että myös lapsille oli suuri kysyntä Sansibarin orjakaupassa. Kirjoittajan mukaan heitä oli helpompi hallita, paljolti lammaslaumojen tapaan. Erityisesti tytöt olivat kalliimpia. Esimerkiksi vuonna 1857 7–8-vuotiaan pojan arvoksi arvioitiin keskimäärin 7–15 dollaria, mikä vastaa nykyrahassa noin 255–545 dollaria. Samanikäinen tyttö saattoi puolestaan maksaa 10–18 dollaria eli nykykursseilla noin 360–655 dollaria.

Vuoden 1828 jälkeen miesorjien kysyntä kasvoi jyrkästi. Sulttaani otti käyttöön tiukan suunnitelman neilikan viljelylle, mikä lisäsi plantaasien orjatyövoiman tarvetta nopeasti. Asiantuntijat arvioivat, että 1850-luvulla noin 2 kolmasosaa Sansibarin ja Pemban saaren väestöstä oli orjia.

Tippu Tip, Sansibarin tunnetuin orjakauppias

Orjakaupan huippuvuosina lukemattomia ihmisiä ostettiin ja myytiin. Monet orjakauppiaat keräsivät valtavia omaisuuksia tuhansien ihmisten tuhoutuneilla elämillä. Yksi näkyvimmistä hahmoista oli Tippu Tip, afro-omanilaista alkuperää ollut orjakauppias.

Hänen johdollaan Keski-Afrikkaan lähetettiin tuhansia retkikuntia. Ne ostivat kyläläisiä mitättömiin hintoihin ja veivät väkisin tuhansia mustia vangittuja ihmisiä. Erään tarinan mukaan lisänimi "Tippu Tip" annettiin hänelle pyssynlaukausten tunnusomaisesta äänestä, joka seurasi poikkeuksetta hänen ryöstöretkiään.

Tippu Tip ei ainoastaan toimittanut orjia itäisille kauppalaivoille, vaan kävi myös laajaa norsunluukauppaa. Voitoillaan hän osti maata ja perusti neilikkaistutuksia, joilla hän pakotti satoja vangittuja työskentelemään. Stone Townissa seisoo yhä vanha kivitalo, joka kuului aikoinaan Tippu Tipille.

Yllättävää kyllä, tämä mies jäi historiaan paitsi yhtenä menestyneimmistä ja julmimmista orjakauppiaista myös sivistyneenä ihmisenä. Häntä pidettiin älykkönä, ja hän kirjoitti maailman ensimmäisen swahilinkielisen omaelämäkerrallisen tutkielman. Erityisen hätkähdyttävää on kuitenkin hänen tukensa David Livingstonelle, tunnetulle hyväntekijälle ja abolitionistille.

Vaikka Livingstone tuomitsi orjakaupan julkisesti, hän ei eräässä vaiheessa pystynyt jatkamaan tutkimuksiaan Afrikassa ilman paikallisten tukijoiden apua. Valitettavasti monet näistä tukijoista olivat orjanomistajia. He puolestaan ymmärsivät, miten tästä näennäisen ristiriitaisesta "ystävyydestä" voitiin hyötyä. Livingstone oli ansainnut paikallisten ihmisten luottamuksen ja kunnioituksen, mikä palveli skotlantilaista lähetyssaarnaajaa tukeneiden varakkaiden arabisukujen etuja.

Taistelu orjuutta vastaan ja lopun alku

Orjakaupan lakkauttaminen Itä-Afrikan rannikolla ei tapahtunut hetkessä. Se oli hidas ja asteittainen prosessi, joka kohtasi voimakasta vastarintaa paikalliselta arabieliittiltä.

Vuonna 1822 britit allekirjoittivat sulttaanin kanssa sopimuksen ihmiskaupan lopettamiseksi eteläisillä ja itäisillä alueilla. Vuonna 1845 allekirjoitettiin niin kutsuttu Hamertonin sopimus, joka rajoitti orjien myyntiä pohjoisilla alueilla. Vuonna 1872 Britannian siirtomaahallinnon virkamies Henry Bartle Frere matkusti Sansibarille neuvottelemaan orjakaupan täydellisestä lopettamisesta. Seuraavana vuonna hän onnistui varmistamaan sopimuksen, joka velvoitti Sansibarin lopettamaan orjien tuonnin mantereelta saarille.

Tämä ei kuitenkaan ollut loppu. Vaikka orjille annettiin virallisesti oikeus hakea apua briteiltä, jos heitä oltiin myymässä vastoin tahtoaan, kauppa jatkui, joskin aiempaa hitaampana.

Samana vuonna 1873 Stone Townin avoimet orjamarkkinat suljettiin lopulta. Tämä ei kuitenkaan estänyt paikallisia arabiviranomaisia siirtämästä kauppaa naapurisaarelle, syrjäisemmälle Pemballe. Sulttaanikunta jatkoi tuhansien orjien tuontia, eikä edes rannikkovesiä partioinut Britannian laivasto pystynyt pysäyttämään liikennettä.

Tilanne jatkui vuoteen 1890 asti, jolloin sulttaani lopulta antoi Britannian painostuksesta asetuksen, joka kielsi kokonaan orjien ostamisen, myymisen ja vaihtamisen. Itse orjuutta ei kuitenkaan täysin lakkautettu. Orjille annettiin mahdollisuus ostaa vapautensa, ja kaikki vuoden 1890 jälkeen syntyneet lapset olivat automaattisesti vapaita syntymästään lähtien.

Vuonna 1897 britit pakottivat sulttaanin lakkauttamaan orjuuden Sansibarilla julistamalla, ettei sillä ollut laillista asemaa. Tätä päivämäärää ei kuitenkaan voi pitää lopullisena päätepisteenä, sillä asetus ei koskenut jalkavaimoja. Kysymys oli arabikulttuurissa liian arkaluonteinen brittien puuttumiselle. Arabieliitti vakuutti brittiläiset viranomaiset siitä, että vapautettuina seksuaaliseen orjuuteen pakotetut naiset voisivat elää vain prostituoituina. Tämän seurauksena eurooppalaiset luokittelivat jalkavaimot vaimoiksi mutta jättivät heidät täysin isäntiensä vallan alle. Ainoa myönnytys oli, että he saattoivat hakea vapautta, mutta vain jos omistajan julmuudesta tai väkivallasta oli näyttöä.

Orjuuden lopullinen päättyminen ainakin virallisessa mielessä tapahtui vuonna 1909. Britit pakottivat sulttaanin sisällyttämään jalkavaimot asetukseen, jolla orjuusjärjestelmä lakkautettiin. Tämänkin jälkeen ihmiskauppa Sansibarin ja Arabian niemimaan välillä kuitenkin jatkui. Ensimmäisen maailmansodan loppuun asti Itä-Afrikan arabialaiset orjanomistajat pitivät palvelijoitaan orjina ja myivät heitä mustilla markkinoilla.

Epävirallisten lähteiden mukaan laiton orjakauppa saattoi jatkua 1960-luvulle asti, jolloin Sansibar koki yhden verisimmistä vallankumouksistaan. Sulttaani syrjäytettiin, ja tuhannet arabit pakenivat Arabian niemimaalle ja Eurooppaan. 26. huhtikuuta 1964 Sansibar yhdistyi Tanganyikan kanssa uudeksi valtioksi, Tansanian yhdistyneeksi tasavallaksi.

Stone Townin orjuuden museo – muistin sirpaleita traagisesta menneisyydestä

Nykyään Stone Townin Orjuuden museo toimii muistomerkkinä noille julmille ajoille. Näyttelyssä on entinen orjamarkkina-alue sekä menneisyydestä säilyneitä dokumentteja: virallisia asiakirjoja, valokuvia ja kaiverruksia, jotka kuvaavat orjakaupan kauhuja. Museon pysäyttävin osa ovat kuitenkin kenties maanalaiset kammiot, joissa raskailla ketjuilla kahlitut vangitut odottivat markkinoiden avautumista.

Museon alla on yli 20 tällaista huonetta, mutta kierroksella pääsee vain 2:een. Se riittää silti välittämään paikan pelottavan ilmapiirin ja syventämään ymmärrystä Sansibarin historiasta.

Entisen orjamarkkina-alueen sisäänkäynnillä seisoo muistomerkki, jonka näkeminen kylmää jo ensi silmäyksellä. Afrikkalaisia orjia esittävien kiviveistosten tuomitut kasvot ovat jähmettyneet sietämättömään kipuun ja epätoivoon. Erityisen pysäyttävä on ketju, joka sitoo patsaat yhteen. Sen kerrotaan olevan alkuperäinen ja säilynyt noilta kauheilta ajoilta, jolloin Sansibarin orjakauppa oli tavallinen ja tuttu todellisuus.

Vanhan markkina-alueen lähellä seisoo anglikaaninen katedraali, monumentaalinen todiste orjuuden päättymisestä Sansibarilla. Joidenkin kertomusten mukaan David Livingstonen sydän on haudattu sen alueelle, kun taas hänen ruumiinsa lähetettiin kuoleman jälkeen Yhdistyneeseen kuningaskuntaan.

Orjuus Sansibarilla on kiistatta traaginen osa historiaa. Se muistuttaa kuitenkin paitsi siitä julmuudesta, johon ihmiset kykenevät, myös ihmishengen poikkeuksellisesta sitkeydestä vapauden puolesta käydyssä taistelussa. Nykyinen Sansibar kantaa sekä menneisyyden kärsimystä että uudistumista – paikassa, jossa historia ja kauneus ovat rinnakkain.

Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?

Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.

Lisää kiinnostavia artikkeleita