5 historiallista nousua Kilimanjarolla: aikakausien ja jäätiköiden halki

Ihmiset nousevat Kilimanjarolle monista syistä. Joitakin vie eteenpäin tieteellinen uteliaisuus: he tutkivat vuoren jäätiköitä ja poikkeuksellista eläimistöä. Toisia vetää puoleensa vähemmän kuljettujen reittien vaativuus, ja moni tavoittelee ennen kaikkea henkilökohtaista saavutusta – seisomista Afrikan korkeimmalla kohdalla.

Altezza Travelin tiimin artikkeli nostaa esiin sekä kuuluisia että vähemmän tunnettuja kiipeilijöitä, joiden matkat ovat osa Kilimanjaron rikasta historiaa.

Tutkija ennen vuorikiipeilijöitä

Fritz Klutella on erityinen paikka Kilimanjaron jäätikkötutkimuksessa. Toisin kuin useimmilla vuorikiipeilijöillä, hänen tavoitteensa ei ollut vain saavuttaa huippu, vaan tutkia vuoren jäätiköitä yksityiskohtaisesti. Hän kuului Afrikan jäätikkötutkimuksen pioneereihin. Johtaessaan yhtä mantereen ensimmäisistä tieteellisistä tutkimusretkistä hänestä tuli myös ensimmäinen ihminen, joka nousi Mawenzi-vuorelle, joka on osa Kilimanjaron massiivia.

Klute opiskeli luonnontieteitä Freiburgin yliopistossa Saksassa. Juuri ennen Afrikan-matkaansa, marraskuussa 1911, hän väitteli tohtoriksi Schwarzwaldin lumen sulamista käsittelevällä tutkimuksella. Kiinnostus jäätiköiden dynamiikkaan todennäköisesti vahvisti hänen kiinnostustaan Kilimanjaroon. On myös mahdollista, että hänen matkakumppaninsa ja tutkimusretkensä toinen osapuoli Eduard Oehler, joka oli käynyt Kilimanjarolla vuonna 1907 professoriserkkunsa kanssa, johdatti Kluten Afrikan katon pariin.

Kluten mukaan Oehler myös rahoitti tutkimusretken. Hänestä tiedetään muuten vain vähän, mutta Offenbachista kotoisin ollutta saksalaista voi pitää taitavana urheilijana, sillä Klute kuvaa häntä erinomaiseksi hiihtäjäksi.

Tutkimusretken päätavoite oli kartoittaa Kilimanjaron jäätikkökentät sekä dokumentoida niiden koko ja tilavuus. Klute käytti fotogrammetriaa, menetelmää, jossa valokuvaus yhdistetään maastomittauksiin. Kesällä 1912 retkikunta teki ylängöllä retkiä ja havaintoja, joiden tuloksena syntyi yksi varhaisimmista järjestelmällisistä tutkimuksista vuoren jäätiköistä.

Havainnot antoivat tutkijoille konkreettista näyttöä Kilimanjaron jään voimakkaasta vähenemisestä. Klute oli itse asiassa ensimmäinen, joka varoitti vuoren jääpeitteen olevan vaarassa. Palattuaan hän julkaisi vuonna 1912 tieteellisen loppumonografiansa ”Ergebnisse der Forschungen am Kilimandscharo”.

Klute ja Oehler eivät kuitenkaan halunneet rajata retkeään pelkkään tieteelliseen työhön. Heidän huomionsa kääntyi Mawenzin valloittamattomaan huippuun (5 149 metriä), joka on yksi Kilimanjaron massiivin 3 tulivuoresta Kibon ja Shiran rinnalla. Tälle jyrkälle ja rikkonaiselle huipulle saattoivat nousta vain hyvin kokeneet kiipeilijät.

Mawenzia olivat aiemmin yrittäneet Hans Meyer ja Ludwig Purtscheller, jotka vuonna 1889 tekivät ensimmäisen onnistuneen nousun Kilimanjaron korkeimmalle kohdalle, Uhuru Peakille (5 895 metriä). Heidän 3 erillistä yritystään Mawenzilla epäonnistuivat, ja myöhemmille kiipeilijöille kävi samoin.

Klute ja Oehler aloittivat nousunsa 29. heinäkuuta 1912. He etenivät kourua pitkin, joka alkaa Kibon ja Mawenzin väliseltä satulalta. Jyrkät rinteet, kivet ja jää tekivät reitistä erittäin vaarallisen. Vaikeuksista huolimatta he saavuttivat huipun, kartoittivat Shiran ylängön ja kävivät myös Kibon kraatterissa.

Vuosien ajan uskottiin, että Kluten kenttämuistiinpanot olivat kadonneet Gießenin pommituksissa 6. joulukuuta 1944. Tutkijan koti Moltkestraßella vaurioitui pahoin. Vuonna 2024 saksalaismedia kuitenkin kertoi poikkeuksellisesta löydöstä.

Elokuussa 2024 Oberhessisches Museumin tutkija Mário Jorge Alves sai tehtäväkseen etsiä rakennuksen kellariin varastoituja etnografisia esineitä. Käydessään läpi laatikko- ja arkkupinoa Alves löysi Kluten aineiston: 8 valokuva-albumia ja käsin kirjoitettuja päiväkirjoja vuodelta 1912.

Asiakirjoja ei ole vielä digitoitu, mutta niiden odotetaan tuovan pian uutta tietoa jäätikkötutkijan retkestä aiemmin valloittamattomalle kalliohuipulle.

Deckenin jäätikön valloitus

Yksi Fritz Kluten kartoittamista jäätiköistä oli Deckenin jäätikkö, joka on nimetty saksalaisen Afrikan-tutkimusmatkailijan Karl Klaus von der Deckenin mukaan. Sen koordinaatit, koko ja pintaolosuhteet oli jo kirjattu, mutta kukaan ei onnistunut ylittämään tätä lumi- ja jääpeitettä ennen vuotta 1938. Ensimmäisinä sen tekivät Kluten saksalaiset maanmiehet Fritz Eisenmann ja Karl Schnackig.

1800-luvun lopulta lähtien Kilimanjaro on menettänyt yli 80 % jäätikköpinta-alastaan. Tutkijat ovat todenneet, että vuosina 1912–1953 jääpeite pieneni noin 1 % vuodessa, kun taas vuosina 1989–2007 tahti kiihtyi 2,5 %:iin vuodessa. Joidenkin mallien mukaan kaikki Kilimanjaron jäätiköt voivat kadota kokonaan vuoteen 2040–2050 mennessä.

Vielä hiljattain nämä jäätiköt olivat kiipeilijöille lähes ylitsepääsemättömiä esteitä. Deckenin jäätikkö on kapea ja jyrkkä jäinen kouru, joka johtaa kohti huippua, ja sitä uhkaavat myös putoavat kivet ja jäälohkareet. Lyhyesti: se oli juuri sellainen haaste, joka houkutteli vuorikiipeilijöitä, mutta pysyi valloittamattomana 1900-luvun puoliväliin asti. Lähteiden mukaan brittiläiset tutkimusmatkailijat yrittivät nousta sitä pitkin 1920-luvun puolivälissä, mutta eivät päässeet etenemään railojen läpi.

Saksan alppikerhon rahoittamaa retkikuntaa Deckenin jäätikölle johti ilmeisesti Fritz Eisenmann. Hän oli aiemmin osallistunut useisiin Himalajan-retkikuntiin ja erikoistunut vaativiin jääreitteihin. Hänen mukanaan oli Karl Schnackig, sveitsiläinen vuoristo-opas, jolla oli kokemusta Alppien nousuista.

Raporttien mukaan Eisenmann ja Schnackig lähtivät 12. tammikuuta 1938 etenemään ”alkuperäistä reittiä” pitkin noin 4 650 metrin korkeudesta. Tutkimusretkestä ei valitettavasti ole säilynyt arkistoaineistoa, mutta tiedetään, että 2 eurooppalaista suoritti nousun onnistuneesti.

Heimin jäätikön retkikunta

20 vuotta edellä kuvattujen tapahtumien jälkeen brittiläinen tutkimusmatkailija John Cooke, teoksen ”One White Man in Black Africa: From Kilimanjaro to the Kalahari, 1951–91” kirjoittaja, oli menettää henkensä yrittäessään nousta toista Kilimanjaron jäätikköä, Heimiä, pitkin. Eräässä kohdassa hän jäi roikkumaan jyrkänteen yllä ja pelastui vain kumppaninsa varmistaman köyden ansiosta.

Sveitsiläisen geologin Albert Heimin mukaan nimetty jäätikkö sijaitsee 5 000–5 800 metrin korkeudessa Western Breachin alueella. Heimiä on verrattu jääkieleen, sillä se työntyy jäisenä ulokkeena jyrkän rinteen yli.

Kuten hänen kirjansa nimi kertoo, brittiläinen tutkimusmatkailija vietti Afrikan mantereella 40 vuotta. Hän työskenteli Tanganyikan siirtomaahallinnossa ja etsi kumppaneita aina suunnitellessaan riskialtista reittiä.

Yksi heistä oli Anton Nelson, amerikkalainen rakennusalan ammattilainen, joka oli aloittanut kalliokiipeilyn 27-vuotiaana. 1950-luvun alussa hän matkusti Afrikkaan ”auttamaan Tansanian Wameru-heimon kamppailevia viljelijöitä”, ja vapaa-ajallaan hän kiipesi myös Kilimanjarolla. Tuohon aikaan Wamerut vastustivat Tanganyikan hallituksen päätöstä siirtää osa heidän maistaan eurooppalaisille uudisasukkaille. Nelsonista tuli Meru-vuoren kahvinviljelijöiden osuuskunnan neuvonantaja, ja myöhemmin hän kirjoitti teoksen ”The Freemen of Meru”.

Retkikunnan kolmas jäsen, britti David Goodall, oli palvellut laskuvarjojääkärirykmentissä ennen kuin hän siirtyi maatalousvirkailijaksi Keniaan.

Ryhmä suunnitteli viettävänsä vuorella 2 viikkoa. Retkikunnan lähtiessä varusteet olivat valmiina, mutta reitti oli yhä kartoittamaton. Nelson suostutteli tuttavansa, turistikonetta lentävän pilotin, lentämään jäätikön yli ja ottamaan Heimistä lähikuvan, jota kiipeilijät käyttivät oppaanaan.

Ensimmäinen tavoite oli Shiran ylänkö. Sieltä jäätikön juurelle pääseminen edellytti pitkää poikittaista etenemistä kivikko- ja kallioisessa maastossa.

Pilotin ottaman valokuvan ansiosta kiipeilijät tiesivät, että Heimin suurimmat esteet olivat rinteen alemman kolmanneksen 2 jyrkännelinjaa. Juuri tässä kohdassa retkikunta oli lähellä päättyä tuhoisasti. Köysistön keskellä ollut Cooke liukastui ja jäi roikkumaan pää alaspäin jyrkänteen ylle Goodallin pitämän varmistusköyden varaan. Goodall varmisti köyden huomattavan nopeasti ja tarkasti ennen kuin koko paino ehti pudota Nelsonin varaan. Nelson oli köysistön viimeisenä ja hädin tuskin kiinni kallioseinämässä.

Tilanne päättyi vain yhden jäähakun menetykseen, vaikka se hidasti retkikunnan etenemistä huomattavasti. Sankassa sumussa ensimmäisen kiipeilijän oli lyötävä kalliohaka paikalleen, kiinnitettävä varmistusköysi ja laskettava sitten jäähakku köyden varassa takana tulevalle kiipeilijälle.

Huipulle 12 tunnissa

”Nyt Kilimanjaroa voi pitää oikeana vuorena” on lause, jonka kerrotaan legendaarisen italialaisen kiipeilijän Reinhold Messnerin sanoneen suoritettuaan ensimmäisen onnistuneen nousun Breach Wallin ja Diamondin jäätikön kautta vuonna 1978. Tämä Kilimanjaron länsirinteellä sijaitseva jyrkkä kallio- ja jääseinämä johtaa jääputousten ja lumikäytävän kautta suoraan huipulle.

Golden Ice Axe -kunniapalkinnon saanut Messner on yksi maailman tunnetuimmista kiipeilijöistä. Poikkeuksellisesta kestävyydestään tunnettu Messner oli uranuurtaja nopeissa soolonousuissa korkeimmille huipuille ilman lisähappea, ja hänestä tuli ensimmäinen ihminen, joka nousi kaikille maailman 14:lle 8 000 metrin vuorelle.

Valmistautuessaan Kilimanjaron nousuun yhtä klassisista reiteistä kiipeilijäkumppaninsa Konrad Renzlerin kanssa Messner suunnitteli yrittävänsä kulkematonta reittiä Afrikan korkeimmalle huipulle. Hänen tasoiselleen urheilijalle vakioreitti oli helppo, mutta matkan aikana näennäisesti läpipääsemätön läntinen seinämä alkoi kiinnostaa häntä.

Suora ja lyhyempi reitti huipulle Breach Wallin kautta alkaa Arrow Glacierin leiristä ja seuraa tuliperäistä repeämää suoraan ylös. Se on Kilimanjaron jyrkin ja teknisesti vaativin reitti: se ohittaa loivemmat rinteet ja nousee kraatterin romahtamisen synnyttämää pystysuoraa seinämää. Reitti kulkee jäisten ja kallioisten osuuksien läpi ja vaatii poikkeuksellista taitoa sekä huolellista valmistautumista.

Vuoteen 1978 asti reittiä pidettiin läpipääsemättömänä. Reinhold Messner ja Konrad Renzler suorittivat nousun vain 12 tunnissa.

Summitpost.orgin mukaan kiipeilijät nousivat Breach Wallin juurelta (4 600 metriä) ensin jääputouksen kautta Balletton jäätikölle. Sen jälkeen he selvittivät Breach Wallin 90 metrin jääpuikon 5 450 metrin korkeudessa. Näiden esteiden jälkeen he ylittivät Diamondin jäätikön pohjoiseen kohti Uhuru Peakia. Raporteissa todetaan, että teknisten vaikeuksien lisäksi reitti on ryhmille erityisen vaarallinen kivivyöryjen takia.

Kilimanjaro-opas, joka tapasi heidät laskeutumisen jälkeen, muisteli Messnerin sanoja: ”Nyt Kilimanjaroa voi pitää oikeana vuorena.” Asiakirjanäyttöä siitä, että hän todella sanoi näin, ei kuitenkaan ole.

Lisäksi Alpine Journalin ja Summitpostin vuorikiipeilyarvioissa todetaan, että Messner kuvasi tätä nousua myöhemmin ”yhdeksi vaarallisista”. Saksalaisen Der Bergsteiger -lehden haastattelussa lokakuussa 1978 hän muisteli, että ”jää oli kuin lasia, joten jääruuvit tuskin pitivät”. Auringossa jää muuttui vetiseksi sohjoksi, minkä vuoksi oikean etenemisajankohdan valinta oli ratkaisevaa. Messner totesi myös, että jäästä irtoavat kivet putosivat kuin ammukset.

”Kilimanjaro näytti minulle, että alppityyli on mahdollinen myös Afrikassa. Breach Wall ei ole paikka kantajille ja teltoille, vaan kiipeilijöille, jotka kohtaavat vuoren seinämän suoraan”, hän kirjoitti kirjassaan ”The Big Walls” summaten nousun.

”Hän ei olisi halunnut olla missään muualla kuin vuorilla”

Joissakin kulttuureissa on vuorella kuolemiseen liittyviä perinteitä. Japanissa tunnetaan esimerkiksi tapa nimeltä ubasuteUbasute oli vanha japanilainen tapa, jossa iäkkäät vanhemmat vietiin syrjäisiin metsiin tai vuorille ja jätettiin sinne kuolemaan nälkään tai sääolosuhteisiin. Tapa ei ollut laajalle levinnyt, ja nykyään se elää lähinnä kansanperinteessä ja tarinoissa., joka tarkoittaa ”vanhan naisen hylkäämistä”. Monille vuorikiipeilijöille kiipeily on itse elämä – mutta osa heistä ei koskaan palaa vuorilta. Yksi tällainen tapaus oli irlantilainen Ian McKeever, joka menetti henkensä Kilimanjarolla. Kuolema ei johtunut uupumuksesta tai vuoristotaudista, vaan äkillisestä salamaniskusta.

Ian McKeever kuoli Kilimanjaron rinteillä 42-vuotiaana, vaikka oli aloittanut vakavan kiipeilyn vasta kolmekymppisenä. Hänen uransa oli sekä nopea että huomattava.

University College Dublinin yhteiskuntatieteellisestä tiedekunnasta valmistunut McKeever työskenteli myös radiojuontajana ja PR-asiantuntijana ennen kuin hän saavutti kansainvälistä tunnustusta kiipeilijänä. Vuonna 2004 hän teki Five Peaks Challenge -ennätyksen nousemalla Yhdistyneen kuningaskunnan ja Irlannin korkeimmille vuorille vain 16 tunnissa ja 16 minuutissa. 3 vuotta myöhemmin hän rikkoi Seven Summits -ohjelman maailmanennätyksen nousemalla jokaisen mantereen korkeimmalle huipulle vain 155 päivässä.

McKeever innosti myös nuorempaa sukupolvea. Vuonna 2008 hän johdatti 10-vuotiaan kummipoikansa Sean McSharryn huipulle, jolloin tästä tuli nuorin eurooppalainen Kilimanjaron kiipeilijä. Samana vuonna 145 koululaista saavutti Kilimanjaron huipun McKeeverin johdolla. Saavutus kirjattiin Guinness World Recordsiin, ja se oli omistettu sairaaloiden ja hyväntekeväisyysjärjestöjen varainhankinnalle.

Ystävät muistivat Ian McKeeverin pysäyttämättömänä unelmoijana, joka suuntasi suuren osan ehtymättömästä energiastaan hyväntekeväisyyteen. Vuonna 2010 hän perusti Kilimanjaro Achievers -järjestön, joka järjesti vuorista innostuneille koululaisille ilmaisia matkoja, toisinaan jopa 10 nousua vuodessa.

Tammikuun alussa 2013 McKeever johti jälleen yhtä Kilimanjaron hyväntekeväisyysnousuista ja opasti 20 hengen ryhmää kohti huippua. Mukana oli opiskelijoita, opettaja irlantilaisesta koulusta sekä hänen kihlattunsa, 34-vuotias Anna O’Loughlin. Parin oli määrä mennä naimisiin saman vuoden syyskuussa. Ryhmä oli ehtinyt noin 4 000 metrin korkeuteen, kun sää äkisti heikkeni.

Ryhmän oli tarkoitus saavuttaa Lava Towerin leiri ennen jatkamista kohti huippua. Myrsky kuitenkin voimistui, ja heidän lähestyessään leiriä puhkesi raju ukonilma. Salama iski McKeeveriin ja vei hänen henkensä. Muu ryhmä, mukaan lukien myrskyssä loukkaantunut kihlattu, evakuoitiin läheiseen sairaalaan.

Yksi ensimmäisistä osanottonsa esittäneistä oli silloinen Irlannin pääministeri Enda Kenny, joka tunsi McKeeverin hyvin.

Johtavat brittiläiset ja irlantilaiset mediat, kuten The Irish Times, The Independent ja The Telegraph, uutisoivat McKeeverin kuolemasta laajasti. Eräs vuorikiipeilijä kuvasi sitä ”poikkeukselliseksi onnettomuudeksi” ja totesi, ettei ollut koskaan kuullut kenenkään kuolleen tällä ”kauniilla vuorella” samalla tavalla: ”Olen menettänyt 2 ystävää salamaniskuihin, toisen Himalajalla – mutta Kilimanjarolla ne ovat hyvin harvinaisia.”

McKeeverin kuoleman jälkeen hänen ystävänsä Mike O’Shea otti Kilimanjaro Achievers -järjestön johdettavakseen ja sitoutui jatkamaan koululaisille tarkoitettuja ilmaisia nousuja. Vuotta myöhemmin Ian McKeever Children’s Home avasi ovensa tukeakseen lapsia, jotka olivat menettäneet toisen tai molemmat vanhempansa.

Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?

Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.

Lisää kiinnostavia artikkeleita