Historian lyhin sota – Anglo-Sansibarin sota

1800- ja 1900-lukujen vaihteessa Itä-Afrikassa puhkesi nopea mutta pahamaineinen konflikti: vuoden 1896 Anglo-Sansibarin sota. Ajattele nykyajan drooni-iskua roomalaisia legioonalaisia vastaan. Se kuvaa parhaiten Britannian tykkiveneiden pommitusta sulttaanin palatsiin; se kesti 38 minuuttia. Kyseessä oli historiallinen esimerkki vastapuolen täydellisestä tuhoamisesta, ja se muovasi siirtomaavallan dynamiikkaa Afrikassa.

Tässä artikkelissa käymme läpi sodan taustan ja keskeiset faktat: miksi se syttyi ja mitä seurauksia näin lyhyellä konfliktilla oli. Luvassa on tiivis katsaus Anglo-Sansibarin sotaan, jossa imperiumin tavoitteet törmäsivät paikalliseen pyrkimykseen säilyttää oma päätösvalta.

Samalla tarkastelemme Omanin ja Britannian vallan lyhyttä historiaa Sansibarilla, kerromme sodan kulun vaihe vaiheelta ja näytämme, miten Afrikan jako sekoitti siirtomaapolitiikan asetelmat.

Lopuksi kokoamme 5 sotaan liittyvää käyntikohdetta Sansibarilla.

Missä Sansibar sijaitsee?

Sansibar on saaristo Intian valtameren turkooseissa vesissä, aivan nykyisen Tansanian Itä-Afrikan rannikon edustalla. Sansibarin saari, virallisesti "Unguja", on saariston toiseksi suurin saari ja jää koossa vain suuremman sisarensa Pemban jälkeen. Kokonaisuutena Sansibar on kumpuileva trooppinen saaristo, jossa on kuvauksellisia maisemia ja vuoden keskilämpötila +25,7 °C.

Omanilainen Sansibar ennen Britannian vaikutusvaltaa

Vuonna 1498 tunnetusta portugalilaisesta tutkimusmatkailijasta Vasco da Gamasta tuli ensimmäinen eurooppalainen, joka astui Sansibarille. Muutamassa vuodessa saari liitettiin Portugalin imperiumiin. Uudet eurooppalaiset hallitsijat perustivat Sansibarin sulttaanien hallintojärjestelmän. Sulttaanit olivat paikalliseen eliittiin kuuluvia swahilikauppiaita.

1700-luvun alussa Portugalin valta ajettiin pois alueelta Omanin imperiumin toimesta. Se hallitsi suurta osaa Itä-Afrikan rannikosta Mogadishusta Kilwaan, nykyisen Somalian ja eteläisen Tansanian alueilla. Sansibarista tuli olennainen osa Omanin imperiumia, ja sitä hallitsivat hakimit eli paikalliset kuvernöörit.

Sulttaanit ja hakimit edustivat paikallisen väestön etuja. Siirtomaavalloille tärkeintä oli sen sijaan luonnonvarojen hyödyntäminen ja kauppa. Ennemmin tai myöhemmin tällainen epäsuhta paikallisten ja merten takaa tulleiden hallitsijoiden välillä johti väistämättä konfliktiin.

Sansibarin siirtomaatalous ja -kauppa

1800-luku oli Sansibarille vaurauden aikaa. Omanin imperiumi siirsi virallisen pääkaupunkinsa Sansibarin Stone Towniin vuonna 1840. Tämän itäafrikkalaisen saaren lämmin ja aurinkoinen ilmasto tuki neilikka-, mauste- ja muiden maataloustuotteiden vientiä.

Neilikkaplantaasien nousu perustui orjatyövoimaan ja johti aikansa suurimpiin kuuluneen orjamarkkinan syntyyn. Sansibarin maantieteellinen sijainti Lähi-idästä, Intiasta ja Kaakkois-Aasiasta kulkevien merireittien risteyksessä oli kaupalle ihanteellinen. Kauppiaat ja karavaanit eri puolilta maailmaa saapuivat Sansibarille etsimään orjia ja niukkoja luonnonvaroja, joita Euroopan kuluttajamarkkinoilla arvostettiin. Sansibar kytkeytyi vähitellen maailman ensimmäiseen aidosti globalisoituneeseen talouteen.

Tämän taloudellisen menestyksen pohjalta saari itsenäistyi Muscatista ja Omanista vuonna 1861 Sansibarin ensimmäisen sulttaanin Majid bin Saidin johdolla.

Britannian imperiumi Sansibarilla

Yhdysvallat ehti ensin, mutta Britannian imperiumi osoitti virallisen kiinnostuksensa Sansibariin vuonna 1841 perustamalla saarelle konsulaatin. Myöhemmin mukaan tulivat ranskalaiset ja saksalaiset. Vain Britannia onnistui kuitenkin säilyttämään ystävälliset suhteet ja vaikutusvallan Sansibarin sulttaaneihin vuosina 1870–1890. Tänä aikana sekä sulttaani Barghash bin Said että hänen seuraajansa Khalifa bin Said kehittivät infrastruktuuria ja ryhtyivät rajoittamaan Sansibarin orjakauppaa.

Miksi Britannia oli kiinnostunut Sansibarista?

Britannialla oli useita syitä vakiinnuttaa pysyvä läsnäolo Sansibarilla. Taloudellisesti Sansibarin hallinta varmisti aseman oliiviöljyn maailmanlaajuisessa tuotannossa ja neilikkakaupassa. Neilikka oli arvokas mauste, jota käytettiin muun muassa elintarvike-, lääke- ja hajuvesiteollisuudessa. Lisäksi Sansibar oli erinomainen paikka laivastotukikohdalle, josta käsin voitiin valvoa Itä-Afrikan ja Intian valtameren länsiosan vesiä.

Britannia pyrki myös suojelemaan brittiläisiä intialaisia ja muita alamaisia joutumasta mukaan laittomaan orjakauppaan, joka kukoisti alueella. Lisäksi keskeisten kauppareittien risteyksen ja luonnonvaroiltaan rikkaan Itä-Afrikan mantereen hallinta auttoi torjumaan Saksan laajentumista Afrikassa.

Englannin ja Saksan sopimukset Itä-Afrikassa

Sansibarin muodollinen muuttuminen Britannian siirtomaaksi sai alkunsa Helgoland–Sansibar-sopimuksesta. Britannia ja Saksa allekirjoittivat Helgoland–Sansibar-sopimuksen vuonna 1890 ratkaistakseen keskeneräisiä siirtomaakiistoja. Saksa luopui vaatimuksistaan Sansibariin ja Pembaan vastineeksi Britannialle kuuluneesta Helgolandin saaresta Pohjanmerellä. Saksalaiset saivat Caprivin kaistaleen, kapean käytävän, joka yhdisti Saksan Lounais-Afrikan Keski-Afrikan Sambesijokeen. Virallinen kolonisaatio osui samaan aikaan uuden imperiaalisen ideologian nousun kanssa. Sitä oli tuonut esiin John Ruskin. Englantilainen kirjailija ja filosofi John Ruskin totesi 8. helmikuuta 1870: "Meille on nyt mahdollinen kohtalo, korkein, mitä kansalle on koskaan asetettu... Tämä Englannin on tehtävä tai tuhouduttava". Britannia näki itsensä maailmaa "sivistävänä" valtana. Sopimus toi näkyviin paikallisten eliittien ja Britannian siirtomaapolitiikan välisen eturistiriidan ja loi pohjaa myöhemmille levottomuuksille.

Helgoland–Sansibar-sopimusta edelsi vuoden 1886 englantilais-saksalainen sopimus, jossa määriteltiin alueelliset vaikutuspiirit. Molemmat vallat sopivat, etteivät ne puuttuisi toistensa vaikutuspiireihin. Britannia tuki sulttaani Barghash bin Saidin hallitsemia vuokra-alueita Dar es Salaamissa ja Panganissa. Saksa puolestaan suostui tunnustamaan Sansibarin suvereniteetin. Ennen muodollista kolonisaatiotaan Sansibar oli Britannian protektoraatti. Ratkaisevaa oli, että Britannian konsulille annettiin oikeus käyttää veto-oikeutta sulttaaniehdokkaisiin.

Miten sota alkoi?

Anglo-Sansibarin sodan välitön syy oli vallanperimyskiista, joka seurasi Britanniaa tukeneen Sansibarin sulttaanin Hamad bin Thuwainin kuolemaa 25. elokuuta 1896. Yleisesti uskotaan, että hänen veljenpoikansa Khalid bin Barghash myrkytti hänet. Britannian viranomaiset puuttuivat tilanteeseen ja estivät Khalidin ehdokkuuden valtaistuimelle. He pelkäsivät Khalid bin Barghashin mahdollista liittoutumista saksalaisten kanssa ja hänen orjuutta tukevaa kantaansa. Britannian diplomaattinen edustaja Arthur Hardinge vaati, että uudeksi sulttaaniksi tulisi Hamoud bin Muhammed. Khalid puolestaan kaappasi vallan ilman Britannian hyväksyntää. Hän julisti itsensä Sansibarin uudeksi sulttaaniksi ja otti haltuunsa sulttaanin palatsin ja haaremin.

Khalid bin Barghashista tuli eurooppalaisen puuttumisen vastustamisen symboli. Häntä tukivat arabialaiseen hallitsevaan luokkaan kuuluneet edustajat, jotka vastustivat tuottoisan orjakaupan lakkauttamista. Osa sansibarilaisista asettui Khalidin puolelle, koska he vastustivat Britannian sekaantumista paikallisiin perinteisiin, politiikkaan ja kulttuuriin. Lisäksi hän sai liikkeelle 1 000 aseistettua miestä, jotka olivat uskollisia edesmenneelle Sansibarin sulttaanille.

Diplomatian epäonnistuminen. Rauhanomainen ratkaisu ei riittänyt

1800-luvun lopulla Britannia oli maailmankaupan ja rahoituksen keskus, ja Royal Navy oli maailman suurin laivasto. Merellinen ylivoima teki Britanniasta yhden ensimmäisistä valtioista, jotka käyttivät tykkivenediplomatiaa kansallisten etujensa ajamiseen.

Ennen kuin brittiläisiä joukkoja voitiin käyttää vallananastajaa vastaan, Britannian konsulin Basil Caven oli saatava lupa Britannian hallitukselta. Khalid bin Barghash sai useita uhkavaatimuksia, joissa häntä kehotettiin poistumaan sulttaanin palatsista, mutta hän torjui ne kaikki.

Hänen majesteettinsa hallituksen tuki sotilaallisen voiman käytölle saapui lennättimellä. Viimeinen brittiläinen uhkavaatimus umpeutui 27. elokuuta kello 9.00. Stone Town oli todistamassa kirjattua historiaa lyhyintä sotaa. Konflikti kesti lähteestä riippuen 38–45 minuuttia, ja sitä edelsi viestinvaihto Khalid bin Barghashin ja Basil Caven välillä:

“Meillä ei ole aikomusta laskea lippuamme, emmekä usko, että avaisitte tulen meitä vastaan”, Khalid bin Barghash sanoi viestissään konsulille.

“Emme halua avata tulta, mutta jos ette tee niin kuin teitä on käsketty, teemme sen varmasti”, Basil Cave vastasi.

Brittiläiset joukot vastaan sulttaanin miehet

Royal Navyn joukkoja komensivat kontra-amiraali Harry Rawson, prikaatikenraali Lloyd Mathews ja luutnantti Arthur Edward Harington Raikes. 150 brittiläistä merijalkaväen sotilasta ja merimiestä oli viidellä sota-aluksella: risteilijöillä HMS Philomel ja HMS St. George sekä 3 tykkiveneellä, HMS Racoonilla, HMS Thrushilla ja HMS Sparrow’lla. Heidän rinnalleen liittyi 900 uskollista sansibarilaista askarisoturia.

Sulttaanin joukkoja johti Khalid bin Barghash. Noin 2 800 miestä vanhentuneine kivääreineen ja musketteineen sekä 700 askarisotilasta vartioi heidän tulevaa sulttaaniaan. Hänen tykistönsä koostui yksinomaan vieraiden valtioiden lahjoista: 4 tykistä, rannikkopatterista, useista Maxim-konekivääreistä, Gatling-konekivääristä, 1600-luvun pronssitykistä ja 2 12-naulan kenttätykistä. Kapinallisilla oli jopa laivasto: kuningatar Victorian lahjoittama, vuonna 1878 rakennettu lippulaiva HHS Glasgow, 2 venettä ja puinen sluuppi.

Miten historian lyhin sota eteni?

Khalid bin Barghash linnoittautui joukkoineen palatsiin. Palatsikaartin kapteeni Saleh suuntasi tykit ja konekiväärit brittilaivoja kohti. Heti uhkavaatimuksen umpeuduttua kello 9.00 raskas pommitus räjähtävillä kranaateilla alkoi kello 9.02. Muutamassa minuutissa Royal Navyn joukot käynnistivät laajan hyökkäyksen: kuninkaalliseen palatsiin ja haaremiin ammuttiin 500 kranaattia, 4 100 konekiväärin laukausta ja 1 000 kiväärin laukausta.

Puolustajien tykistö vaiennettiin, HMS St. Georgen vastatuli tuhosi HSS Glasgow’n, ja palatsi raunioitui. Noin kello 9.37–9.45 Khalid bin Barghash antautui. Sulttaanin joukot kärsivät 500 henkilön tappiot, kun taas brittiläisistä vain 1 merimies loukkaantui vahingossa. Uhrilukujen ero ei ole yllättävä. Osa sansibarilaisista puolustajista ajoi taisteluun polkupyörillä.

Sodan jälkiseuraukset

Epäonninen vallananastaja pakeni ja haki turvaa Saksan konsulaatista, koska saksalaiset eivät luovuttaneet poliittisia vankeja. Saksan viranomaiset pelkäsivät rikkovansa diplomaattisia käytäntöjä Khalid bin Barghashin evakuoinnin aikana. Saksan keisarillisen laivaston merimiehet kantoivat entisen sulttaanin veneeseen ja varmistivat, ettei hän koskettanut Britannian maaperää. Saksan konsulaatti onnistui lähes mahdottomassa tehtävässä. Afrikan mantereelle Dar es Salaamiin karkotettu entinen sulttaani ei koskaan palannut.

Samaan aikaan Britanniaa tukenut Hamoud bin Mohammed nousi Sansibarin valtaistuimelle ja hänestä tuli 6. sulttaani. Hän lakkautti orjuuden ja aloitti hitaan mutta myönteisen vapautumisen prosessin.

Sodan merkitys

Historiallisesti näin lyhyellä konfliktilla on vain vähän merkitystä sen symbolisen arvon ulkopuolella historian lyhimpänä sotana. Se kuitenkin osoitti Royal Navyn voiman ja brittiläisen tykkivenediplomatian tehon. Sota toi esiin myös teknologisen kuilun kolonisoitujen afrikkalaisten valtioiden ja eurooppalaisten siirtomaavaltojen välillä.

Poliittisesti raa’an voiman käyttö itsenäisyysliikkeiden tukahduttamiseksi Afrikassa synnytti siirtomaavallan vastaisia keskusteluja ja liikkeitä eri puolilla mannerta. Taloudellisesti Britannian Sansibarille määräämät rakenteet kylvivät tulevan eriarvoisuuden ja alikehityksen siemenet ja vaikuttivat siirtomaavallan jälkeisiin kamppailuihin suvereniteetista. Merkittävin seuraus oli yhteiskunnallinen: orjuuden lakkauttaminen toi sansibarilaisille enemmän vapautta.

Anglo-Sansibarin sota: pieni luku Afrikan jaossa

Vuosien 1884–1885 Berliinin siirtomaakonferenssi kokosi imperiumit yhteen. Sen tavoitteena oli lopettaa orjuus ja perustaa vaikutuspiirejä Afrikkaan – niin sanottu sopimusjärjestelmä. Britannian, Ranskan, Saksan, Belgian, Espanjan, Portugalin ja Italian imperiumien pyrkimystä Afrikan siirtomaihin ohjasi Euroopan kapitalismia koetellut maailmanlaajuinen taantuma, jota kasvava protektionismi pahensi. Kaikki nämä vallat halusivat uusia markkinoita ja maita, joista ne voisivat hankkia teollisuutensa tarvitsemia raaka-aineita.

Tämän seurauksena 10 000 heimokuningaskuntaa Afrikassa jaettiin eurooppalaisten valtojen kesken. Lord Salisbury Britannian pääministeri Lord Salisburyn kommentti Afrikan jaosta vuonna 1890: "Olemme piirtäneet karttoihin viivoja alueille, joilla yksikään valkoinen mies ei ole koskaan astunut; olemme jakaneet toisillemme vuoria, jokia ja järviä, ja ainoana pienenä esteenä oli se, ettemme koskaan tienneet tarkalleen, missä nuo vuoret, joet ja järvet olivat". kuvasi Afrikan jaon parhaiten "viivojen piirtämiseksi". Vain muinaiset Etiopian ja Liberian kuningaskunnat säilyivät itsenäisinä erityissuhteidensa ansiosta Yhdysvaltoihin.

Anglo-Sansibarin sota ei ole Afrikan jaon keskeisiä lukuja. Silti näin lyhytkin sota havainnollistaa eurooppalaisen imperialismin toimintalogiikkaa. Britannian vaatimukset olivat puhtaasti imperiaalisia ja ne provosoivat konfliktin. Britannian hallitus halusi hallita Sansibaria, kun taas paikalliset eliitit tavoittelivat itsenäisyyttä.

Vuoden 1896 Sansibarin sodan jalanjäljissä

Jos suunnittelet käyntiä historian lyhimmän sodan tapahtumapaikoilla ja haluat nähdä, missä kuninkaalliset joukot ja palatsin puolustajat kohtasivat, nämä kohteet kannattaa merkitä kartalle:

1. Stone Town: sodan aikainen keskus, Sansibarin sydän ja nykyisin Unescon maailmanperintökohde. Kapeat kadut, kivirakennukset ja pommituksesta jääneet luodinreiät luovat ajankuvaa.

2. House of Wonders (Beit al-Ajaib): entinen sulttaanin palatsi, joka on kunnostettu pommituksen jäljiltä ja toimii nykyään Sansibarin kansallismuseona. Näyttelyt käsittelevät maan historiaa, myös sotaa, esineiden ja konfliktissa käytettyjen aseiden kautta.

3. The Peace Memorial Museum: Stone Townin Britannian konsulaattirakennuksessa sijaitseva museo tarjoaa kattavan katsauksen sotaan. Näyttelyissä on esineitä, valokuvia ja asiakirjoja.

4. Chumbe Island: saari oli Sansibarin eliitin suosima vetäytymispaikka. Sodan aikana britit perustivat sinne signaaliaseman. Nykyisin suojeltu merialue on suosittu sukeltajien keskuudessa. Jos sukellat, tutustu oppaaseemme Tansanian parhaista sukelluskohteista.

5. Sulttaani Khalid bin Barghashin hauta: sulttaanin hauta Matondonissa, kylässä Sansibarin itärannikolla.

Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?

Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.

Lisää kiinnostavia artikkeleita