52 syytä 
Maksuton PDF 
Lähetä viesti WhatsAppissa 
Varaa maksuton puhelu 
Vuorikiipeily Varhaisten Kilimanjaro-retkikuntien naisten tarinat ovat poikkeuksellisia. Nämä rohkeat kiipeilijät kohtasivat ankaria olosuhteita: vaihtelevaa säätä, raskasta maastoa ja Afrikan korkeimman vuoren ohuen ilman. Tässä artikkelissa käymme läpi heidän nousujaan ja sitä, millaisen jäljen he jättivät vuorikiipeilyn historiaan.
Kuka oli ensimmäinen Kilimanjarolle noussut nainen?
Ensimmäinen nainen, joka nousi Kilimanjaron korkeimmalle huipulle, oli Sheila MacDonald. Hän saavutti vuonna 1927 ja jäi historiaan ensimmäisenä naisena, joka onnistui tässä nousussa. Hänen nousunsa avasi tietä seuraaville naissukupolville vuorikiipeilyssä.
Oliko Sheila MacDonald ensimmäinen naispuolinen kiipeilijä Kilimanjarolla?
Vaikka Sheila oli ensimmäinen nainen, joka saavutti Uhuru Peakin, eri lähteissä mainitaan usein myös Gertrude Benham, Clara Ruckteschell-Truëb ja Estella Latham. Miksi heitä pidetään toisinaan ensimmäisinä naisina, jotka nousivat Afrikan katolle? Tässä artikkelissa tutustut näihin uraauurtaviin naisiin sekä heidän rohkeuteensa, sitkeyteensä ja merkitykseensä Afrikan korkeimman huipun nousujen historiassa.
Oliko Gertrude Emily Benham ensimmäinen nainen Kaiser Wilhelm Peakilla?
Kilimanjaron päähuippu Uhuru kohoaa 5 895 metriä merenpinnan yläpuolelle. Korkeus vastaa 19 Eiffel-tornia tai 7 Burj Khalifaa päällekkäin – tätä tarkoittaa Afrikan korkein vuori. Nousu vaatii fyysistä voimaa ja kestävyyttä, mutta myös oikean varustuksen. 1800-luvun alussa tällaista vaellusta varten ei ollut erikoisvaatteita tai -jalkineita. Myös vuoren maisema oli tuolloin hyvin erilainen. Merkittävä osa Kilimanjarosta oli lumen ja jäätiköiden peitossa, mikä teki noususta huomattavasti vaarallisemman kuin nykyään.
Esteistä huolimatta Afrikan korkeimmalle huipulle eivät pyrkineet vain vahvat ja rohkeat miehet. Myös rohkeat naiset ottivat haasteen vastaan. Yksi ensimmäisistä oli Gertrude Benham.
Gertrude syntyi Lontoossa rautakauppias Frederick Benhamin ja tämän vaimon Emilyn nuorimpana 6 lapsesta. Jo nuorena hän kulki isänsä mukana kesämatkoilla Alpeilla, ja 20-vuotiaana hän oli kokenut vuorikiipeilijä: takana oli yli 130 nousua, muun muassa Mont Blancille ja Matterhornille. Gertrude oli myös peloton matkaaja. Hän käveli Chilen Valparaísosta Argentiinan Buenos Airesiin ja vaelsi lähes koko Afrikan halki. Matkoillaan hän teki lukuisia luonnoksia, joita hyödynnettiin myöhemmin eri maiden kartoituksessa.
Vuonna 1916 Benhamista tuli jäsen. Jo ennen sitä hän oli ensimmäisten naisten joukossa, jotka yrittivät rohkeasti nousta Kilimanjarolle. Monien tutkijoiden mukaan hänen vuoden 1909 nousunsa olisi ansainnut paikan ennätyskirjoissa. Kilimanjaron nousujen historiassa hänen nimensä mainitaan silti harvoin.
Vuonna 1909 Gertrude Benham matkusti Afrikkaan. Saavuttuaan Broken Hilliin (nykyinen Kabwe Keski-Sambiassa) hän käveli 900 kilometriä Abercorniin (nykyinen Mbala Sambiassa). Sieltä matka jatkui Ugandaan ja Keniaan. Kenian pääkaupungissa Nairobissa hän nousi junaan Voin kaupunkiin ja jatkoi Tsavon kansallispuiston kautta Moshiin, josta hän löysi oppaat Kilimanjaron nousua varten.
Gertruden mukana oli 5 kantajaa, 2 opasta ja kokki. Ensimmäinen leiri pystytettiin 3 050 metrin korkeuteen, juuri metsänrajan yläpuolelle. Suurin osa matkatavaroista jätettiin telttaan, ja Benham jatkoi ryhmänsä kanssa eteenpäin.
Kantajat kantoivat polttopuita ja peittoja, kunnes 2 tunnin kuluttua he törmäsivät 2 aiemman retkikunnan jäsenen luurankoihin. He olivat ilmeisesti menehtyneet kylmyyteen ja säähän. Löytö jäi ryhmän mieleen. Paikalliset oppaat pitivät sitä merkkinä pahoista hengistä ja kieltäytyivät jatkamasta nousua. Benham yritti taivutella heitä perusteluilla, uhkauksilla ja lahjuksilla, mutta he pysyivät kannassaan. Niinpä Benham nosti kantamukset itse harteilleen ja lähti liikkeelle. Vain kokki ja 2 kantajaa päättivät seurata häntä; muut jäivät vartioimaan leiriä.
Gertrude saavutti lumirajan ja löysi jääluolan, jossa aiempi retkikunta oli pitänyt leiriään. Yksi kantajista keräsi lunta näyttääkseen sitä kotona ystävilleen ja perheelleen. Kun lumi kuitenkin suli hetkessä nuotion lämmössä, oppaat vakuuttuivat entistä enemmän noituudesta. Tällä kertaa he kaikki kieltäytyivät jatkamasta.
Vietettyään yön jääluolassa Benham jatkoi seuraavana aamuna yksin. Hän nousi 4 880 metrin korkeuteen ja päätyi jäätikölle, jota peitti kinostuva lumi. Kello 14.00 mennessä hän oli saavuttanut kraatterin reunan. Hän kurkisti varovasti sisään ja yritti astua kiville lumen sijaan, sillä lumi saattoi olla epävakaata.
Hänen oman kertomuksensa mukaan Kilimanjaron huippu oli hieman ”vasemmalla”. Koska selvää korkeuseroa ei kuitenkaan näkynyt ja lumirinne oli liian jyrkkä, Gertrude päätti kääntyä takaisin. Hän suunnisti kompassilla tiheän sumun läpi, seurasi omia merkintöjään ja löysi onnistuneesti takaisin jääluolan leiriin.
Vaikka Gertrude Benham oli ensimmäinen naispuolinen kiipeilijä, joka yritti näin korkeaa nousua Kilimanjarolla, hän ei saavuttanut Kibo-tulivuoren päähuippua, Kaiser Wilhelm Peakia. Hänen elämäkerturinsa Raymond John Howgegon mukaan Benham saavutti Mawenzin huipun, Kilimanjaron toiseksi korkeimman huipun. Tästä alkavat vakavat ristiriidat.
Ongelma on, että tärkein lähde Benhamin Kilimanjaro-noususta on Howgegon teos A ‘Very Quiet and harmless traveller’: a biography of Gertrude Emily Benham 1867–1938. Kirjan mukaan Gertrude saavutti Kibon kraatterin reunan, kohdan joka nimettiin myöhemmin Gilman's Pointiksi. Sieltä Kilimanjaron korkein huippu saattaa näkyä hieman ”vasemmalla”.
Howgegon väite Benhamin noususta Mawenzille on selvästi virheellinen. Epätarkka oletus johtuu todennäköisesti siitä, ettei kirjoittaja tuntenut toiseksi korkeimman huipun sijaintia suhteessa Kiboon. Hän ei ehkä tuntenut paikallista maastoa eikä siksi huomannut, ettei kuvattu reitti muistuta Mawenzin nousua.
Kuka oli toinen nainen Gilman's Pointilla?
Clara Truëb, joka tunnetaan myös nimellä Clara Ruckteschell-Truëb, oli sveitsiläinen käsityöläinen ja kuvanveistäjä. Hän avioitui Walter von Ruckteschellin kanssa, ja yhdessä he nousivat Kilimanjarolle vuonna 1914.
Clara syntyi Baselissa ja muutti sisarensa Margaretin kanssa Müncheniin vuonna 1904. Hän opiskeli Debschitz-koulussa (Instructional and Trial Workshops for Applied and Fine Art) ja työskenteli keramiikkataiteilijana ja kuvanveistäjänä. Siellä hän tapasi tulevan aviomiehensä Walterin, ja pari avioitui pian.
Marraskuussa 1913 Ruckteschellit matkustivat Saksan Itä-Afrikkaan müncheniläisen opiskelutoverinsa, sveitsiläisen taiteilijan Karl von Salisin, kanssa. 13. helmikuuta 1914 he nousivat Salisin kanssa yhdelle Kibon, Kilimanjaron pääkraatterin, huipuista.
Pariskunta saavutti kraatterin itärinteellä nousten kohtaan, joka tunnetaan nykyisin nimellä Gilman's Point. Näin Clarasta tuli yksi ensimmäisistä naisista, jotka pääsivät Kibon reunalle. Se on merkittävä pysähdyspaikka matkalla huipulle: siellä kiipeilijät voivat levätä ja tarkkailla ympäristöä. Marangun ja Rongain reitit kulkevat tämän kohdan kautta, ja huipulle on sieltä noin 2 tunnin vaellus.
Mistä Stella Point sai nimensä?
Stella Point on yksi Kibon kraatterin reunan korkeimmista kohdista. Se sijaitsee nykyisin Uhuru-nimellä tunnetun huipun ja Gilman's Pointin välissä. Huipulle pyrkiville se on viimeinen pysähdyspaikka, ja huipulle on vielä noin tunnin matka. Kiinnostavaa on, että Stella Pointin historiallinen merkki ei vastaa nykyisen opastaulun sijaintia. Niiden välillä on 11 metrin korkeusero.
Opastaulussa korkeudeksi ilmoitetaan 5 756 metriä, mikä on oikein. Varsinainen Stella Pointin kallioinen huippu on kuitenkin hieman alempana, 5 745 metrin korkeudessa.
Tämän tarinan päähenkilö Estella Latham, joka käytti mieluummin nimeä Stella, syntyi irlantilaisessa Youghalin kaupungissa vuonna 1901. Vanhempien kuoltua varhain hänen sisarensa Kathleen kasvatti hänet. Mikä sai hänet pyrkimään Kilimanjaron huipulle, ja miten hän liittyy Stella Pointiin?
Stellan intohimo puutarhanhoitoon vei hänet Etelä-Afrikkaan. Siellä hän tapasi maatalousvirkamies Kingsley Lathamin, tulevan aviomiehensä. Yhdessä he muuttivat , missä Kingsley työskenteli virkamiehenä maatalousosastolla. Hän oli myös Mountain Club of South African jäsen, hänellä oli kiipeilykokemusta, ja hän halusi kovasti saavuttaa Kilimanjaron huipun.
Huippuyritykseen liittyvistä vaaroista ja vaikeuksista huolimatta Stella suostui lähtemään miehensä mukaan kunnianhimoiselle retkelle, vaikka hän oli ymmärrettävästi levoton. Heinäkuussa 1925 he kokosivat paikallisen oppaan, kokin ja useita kantajia ja aloittivat matkansa.
”Eilen näimme hetken ajan Kibon valkoisen, kimmeltävän kupolin pilvivallien yläpuolella. Se näytti käsittämättömän korkealta maailman yllä; pilvet, jotka verhosivat muun vuoren aina juurille asti, antoivat Kibolle miltei epämaisen ilmeen,”
..lainaa hänen poikansa Jim Latham äitiään Stellaa blogissaan.
Hans Meyer, joka saavutti Kilimanjaron huipun ensimmäisenä vuonna 1889, kulki nykyisen Marangun reitin suuntaisesti. Lathamit sen sijaan valitsivat jyrkemmän polun, joka tunnettiin nimellä Maua ja jota kutsutaan nykyisin Kileman reitiksi. Nykyään se on suora reitti Horombo Campille.
Päätös ei syntynyt kevyin perustein – pariskunta halusi välttää isorokkoepidemian, joka oli puhjennut alemmilla korkeuksilla Marangun reitin varrella.
”Tässä vaiheessa pidin viisaampana olla sanomatta mitään siitä, että yrittäisin huipulle! Annoin ihmisten uskoa, että menisin vain viimeiselle majalle, Pieter’s Hutille, asti. Osasin aavistaa vastalauseiden ja varoitusten myrskyn, joka olisi varmasti satanut päälleni, jos olisin vihjannut, että myös minulla oli haave nousta Kibolle. Maanantaina olimme lähteneet Moshista, ja tiistaina olimme aloittaneet pitkän nousumme,”
..kirjoitti Stella päiväkirjaansa.
Stella dokumentoi matkansa päiväkirjaan, joka avaa näkymän pariskunnan kohtaamiin vaikeuksiin Afrikan korkeimmalle huipulle pyrkiessä. Hän kuvasi huipun purevaa kylmyyttä ja sitä, kuinka yritykset pysyä lämpimänä veivät heidän voimiaan. Hän kirjasi myös merkittävän suunnistusvirheen, joka kulutti arvokasta energiaa.
Stella ja hänen miehensä kulkivat Hutin kautta. Maja sijaitsi 2 900 metrin korkeudessa. He odottivat siellä sumun hälvenemistä ennen kuin jatkoivat seuraavana päivänä. Pieters Hutille, nykyisten Horombo Hutsien paikalle, he saapuivat 3 650 metrin korkeuteen. Siellä he päättivät viipyä hetken sopeutuakseen korkeuteen. Stellan muistelmien mukaan juuri silloin Kingsley alkoi voida selvästi huonosti.
Vaikeuksista huolimatta Stella ja Kingsley pääsivät hieman nykyistä Gilman's Pointia korkeammalle. Matkan viimeinen osa oli Kingsleylle erityisen raskas: häntä huimasi ja hengittäminen oli vaikeaa. Siitä huolimatta pariskunta jätti kantajat viimeiselle levähdyspaikalle ja yritti jatkaa lumen peittämää reunaa pitkin kohti kohoumaa, jota he pitivät korkeimpana kohtana. He pääsivät kuitenkin vain puoliväliin ennen kuin Kingsleyn vointi heikkeni niin paljon, ettei jatkaminen ollut mahdollista.
Tässä vaiheessa pariskunta oli saavuttanut pienen kallion. Ennen paluuta he kokosivat voimansa, nousivat sen päälle ja jättivät lasipurkkiin lyhyen viestin nousustaan. Stellan rohkeus liikutti Kingsleytä niin paljon, että hän ehdotti viestissä kohdan nimeämistä vaimonsa kunniaksi. Näin Stella Point sai nimensä, ja Stella sai paikkansa Kilimanjaron nousujen historiassa. Heidän jättämässään viestissä luki:
”Estella M Latham Kingsley Latham (Mountain Club of South Africa.) Saavutimme tämän kohdan klo 12.10 maanantaina 13. heinäkuuta 1925 alkuasukkaiden Filiposin ja Sambuanangan saattamina. Yritimme sen jälkeen saavuttaa KW Spitzin, mutta emme päässeet sinne osittaisen lumisokeuden, vuoristotaudin ja minun uupumukseni vuoksi. Vaimoni oli kunnossa saavuttaakseen Spitzin, ja hän johti paluumatkaa tänne, koska minä en ollut kykenevä johtamaan. Hänen kunniakseen olen nimennyt saavuttamamme kohdan ”POINT STELLA”.”
Retkikunnasta palattuaan Kingsley rekisteröi nimen ”Stella Point” Mountain Club of South Africalle. Nykyisin tällä paikalla on opastaulu 5 756 metrin korkeudessa – tai tarkemmin sanottuna hieman ylempänä. Stella muistetaan pienikokoisena ja hennon oloisena naisena, joka oli noin 150 senttimetriä pitkä. Lathamien retkikunta toi kuitenkin esiin hänen poikkeuksellisen sisäisen voimansa ja luonteensa sitkeyden.
Sheila MacDonald, ensimmäinen nainen joka nousi onnistuneesti Kilimanjarolle
Vaikka naiset olivat aiemmin yrittäneet saavuttaa Kilimanjaron päähuipun, ensimmäisenä onnistui 22-vuotias Sheila MacDonald. 30. syyskuuta 1927 The Guardian kertoi:
”Lontooseen on juuri saapunut kertomus siitä, kuinka neiti Sheila MacDonald, 22-vuotias lontoolaistyttö, nousi Afrikan Kilimanjaro-vuorelle.”
Sheila MacDonald syntyi Australiassa. Hän oli Alpine Clubin varapuheenjohtajan Claude MacDonaldin tytär. Hän opiskeli moderneja kieliä Cambridgessa ja oli aikalaisten mukaan erinomainen soutaja. Sheila oli kiipeillyt Skotlannissa ja Alpeilla sekä noussut Etnalle ja Strombolille. The Guardian kuvasi häntä ”pitkäksi, vahvarakenteiseksi, lyhythiuksiseksi tytöksi, joka urheilee poikkeuksellisen hyvin ja ratsastaa”.
Sheilan Kilimanjaro-nousua käsitellyt artikkeli totesi:
”Hän määräsi tahdin 2 miesseuralaiselleen, nukkui luolissa ja piti itseään yllä pullosta juodulla samppanjalla. Vaikka toinen miehistä joutui luopumaan fyysisen uupumuksen vuoksi, hän jatkoi pelottomasti huipulle.”
Samppanjan roolia tässä tarinassa on selvästi liioiteltu, kuten käy ilmi Sheilan omista kertomuksista. Silti The Guardianin toimittajien sanat tavoittavat nuoren naisen sitkeän ja pelottoman luonteen. Hänen nousunsa muistuttaa todellista seikkailukertomusta, täynnä odottamattomia käänteitä.
Vuonna 1927 MacDonald lähti laivalla Afrikkaan. Hänen tarkoituksenaan oli vierailla serkkunsa, kapteeni Archie Ritchien, luona; Ritchie oli Kenian Chief Game Warden. Sheila aikoi lähteä safarille ja osallistua tanssiaisiin. Kilimanjaron nousu ei kuulunut alkuperäisiin suunnitelmiin, mutta olosuhteet veivät toiseen suuntaan.
Laivalla hän tapasi William C. Westin. Huomattuaan, että miehellä oli Alpine Clubin solmio, hän päätti lähestyä tätä ja esittäytyä:
”Laivalla huomasin miehen, joka pysytteli hyvin omissa oloissaan ja käveli kannella joka päivä. Hänellä oli Alpine Clubin solmio, ja koska isäni oli Clubin varapuheenjohtaja, tunsin että minun oli pysäytettävä hänet ja kysyttävä siitä. Hän oli selvästi kiipeilijä, ja halusin tietää, mitä hän teki täällä.”
Näin Sheila sai kuulla Westin suunnitelmista nousta Kilimanjarolle. William kertoi yrittäneensä huipulle jo vuonna 1914, mutta sota oli katkaissut yrityksen. Sitten hän näytti Sheilalle valokuvia vuoresta, ja Kilimanjaron valtava koko ja mittakaava tekivät tähän suuren vaikutuksen. Tuolloin West ehdotti, että Sheila liittyisi hänen retkikuntaansa. Hetken epäröityään Sheila hyväksyi tarjouksen:
”Hyvänen aika”, sanoin, ”ette tiedä mitään kiipeilytaidoistani. En tiedä vuoresta mitään muuta kuin sen, mitä olette näyttänyt minulle.” ”No”, hän sanoi, ”tunnen isänne maineen; uskon, että selviäisitte siitä varsin hyvin. Ottaisin teidät mielelläni mukaan, jos ryhtyisitte siihen.”
Myös toinen laivan matkustaja, majuri Lennox-Browne, ilmaisi halunsa liittyä retkikuntaan. Vaikka hänellä ei ollut vuorikiipeilykokemusta, hän piti tiukasti kiinni siitä, ettei Sheilan, naimattoman nuoren naisen, sopinut lähteä vuorelle kahdestaan miehen kanssa. Näin Lennox-Brownesta tuli Sheilan esiliina tällä retkellä.
Kiinnostava yksityiskohta: Sheilalla ei ollut sopivia vaatteita näin raskaaseen nousuun. Muistelmissaan hän kertoo, kuinka kokosi housut, sukat ja villapaidan eri matkustajilta lainatuista vaatekappaleista. Maihin päästyään hänen tarvitsi ostaa enää saappaat. Tämä yksityiskohta kuvaa hyvin hänen seikkailunhaluista luonnettaan.
Ryhmä pääsi Maranguun, jossa MacDonald näki Kilimanjaron omin silmin ensimmäistä kertaa:
”Olin vähällä pyörtyä; se oli niin valtava. Olin kauhuissani. Ajattelin: jos pääsen tästä irti, teen sen. Mutta oli liian myöhäistä. On olemassa sellainen sana kuin ”liian myöhäistä”, ja tämä oli sitä. En voinut enää siinä vaiheessa vetäytyä.”
Marangussa ryhmä tapasi chagga-heimon päällikön, jonka oli määrä järjestää retkikunnalle 14 kantajaa. Sheila muisteli, että päällikkö antoi heille munia, maitoa ja pitkäjalkaisen kanan sekä salli heidän pystyttää leirin talonsa eteen. Hän järjesti kantajat henkilökohtaisesti ja lähetti ”kuninkaallisen kuuluttajansa” – värikkään hahmon ruutukankaisessa kiltissä – kutsumaan heimon koolle antiloopinsarvesta tehdyllä torvella.
Ryhmä aloitti nousun seuraavana aamuna. Ennen Kilimanjaron päähuippua, Wilhelm II:n huippua, tiimi nousi kuitenkin ensin Mawenzille. Nousu oli fyysisesti vaativa ja toi mukanaan myös eettisiä pulmia:
”Westillä oli vain yksi pieni teltta, ja miehet olivat minua kohtaan hyvin kohteliaita. Kun pysähdyimme ensimmäiseksi yöksi, he sanoivat, että minun pitäisi saada teltta ja että he nukkuisivat ulkona makuupusseissaan. Mutta ilma kylmeni koko ajan, ja toisena yönä olimme jo metsän yläpuolella ja oli pakkasta, joten sanoin: ”Kuulkaa, ei pidetä kiinni seremonioista. Minusta olisi vain reilua, että me kaikki 3 nukumme tässä teltassa.” Se oli hyvin pieni, mutta juuri siksi sitäkin lämpimämpi, ja se oli oikeastaan ainoa reilu ratkaisu.”
Aluksi retkikunnan oli tarkoitus jatkaa Mawenzilta suoraan Kibolle. Myöhemmin päätettiin kuitenkin laskeutua Pieters’ Hutille, jotta nousujen välissä saataisiin kunnollinen lepo. On syytä huomata, että päätös johtui ennen kaikkea Westin heikkenevästä voinnista korkealla. Kolmikko laskeutui Hans Meyer Peakin huipulta (Mawenzin korkein kohta) kello 17 ja saavutti Pieters’ Hutin vasta klo 20.00.
Seuraavana aamuna ryhmä lähti jälleen liikkeelle. Tasangolle päästyään he suuntasivat kohti Kibon juurta. Aluksi matkustajat aikoivat yöpyä Hans Meyer Cavessa, mutta perillä kantajat eivät löytäneet sitä. Niinpä he päättivät viettää yön pienessä suojassa, joka nimettiin myöhemmin ”Sheila's Caveksi”.
West oli alun perin suunnitellut nousun aloittamista keskiyöllä, jotta huippu saavutettaisiin auringonnousuun mennessä ennen lumen pehmenemistä. Kävi kuitenkin ilmi, että tämä oli täysin mahdotonta vain yhden lyhdyn varassa täydellisessä pimeydessä.
Vasta seuraavana aamuna ryhmä aloitti yrityksensä Kilimanjaron päähuipulle:
”Sitten alkoi todella hirvittävä, uuvuttava nousu ilman vähyyden takia. Huippua ei voinut mitenkään ajatella, sillä silloin olisi vain romahtanut. Ei voinut tehdä muuta kuin katsoa kiveä muutaman jalan päässä yläpuolella ja ajatella: ”Minun on päästävä tuolle kivelle.” Pääsit kivelle ja romahdit sitä vasten, vedäten 3 tai 4 henkäystä. Sitten keräsit itsesi. ”Minun on päästävä seuraavalle.” Sellaista se oli: kivi kiveltä.”
Jossain vaiheessa Lennox-Browne ilmoitti, ettei hän pystyisi enää jatkamaan nousua. Sheilan mukaan West ei osoittanut seuralaiselleen myötätuntoa. Rohkaisun sijaan hän moitti tätä ja lähetti hänet takaisin luolaan. Niin MacDonald ja West jäivät jatkamaan raskasta matkaa kahdestaan:
”Sille ei tuntunut tulevan loppua. Se oli hirveää, se haukkova hengitys.... järkyttävää. Lopulta, hyvän viski- ja limemehuannoksen jälkeen, saavutimme kraatterin reunan Johannes Notchilla. Menimme vasemmalle, kraatterin reunaa pitkin. Ryömimme huipulle jalka jalalta. En liioittele. Se todella oli sellaista. Et voi kuvitella helpotusta, kun nojaat kivikasaan ja tajuat, että olemme siellä, Kaiser Wilhelm Spitzellä. Kirjoitimme nimemme kivikasaan piilotettuun muistikirjaan. Olimme tuoneet mukanamme pullon samppanjaa – aivan kuin meillä ei olisi ollut tarpeeksi vaikeuksia ilman ylimääräistä kantamista. Avasimme sen; suhahdus. Pullossa ei ollut pisaraakaan jäljellä korkeuden takia. Ei pisaraakaan. Olimme kantaneet taskuissamme suklaata ja rusinoita.”
Myöhemmin Sheila muisteli kraatterin näkymiä lämpimästi. Hän kuvasi sitä valtavaksi jäämaljaksi, jonka sisäseinämällä riippui suuria jäälauttoja. Pohjalla oli 2 suurta vihertävänsinistä jääjärveä, ja reunoilla valtavia railoja ja serakkeja. Kylmyys esti Sheilaa ja Westiä viipymästä siellä pitkään, joten he ottivat muutaman valokuvan ja palasivat kraatterin reunalle. Muutamassa viikossa Sheila esiintyi lehdissä ympäri maailmaa ensimmäisenä naisena, joka oli onnistuneesti noussut Kilimanjarolle.
Ovatko muut naiset tehneet ennätyksiä Kilimanjarolla?
Jokainen nousutarina on omanlaisensa ja täynnä jännitteitä. Sheila MacDonaldin nimi on kuitenkin ansaitusti keskeinen Afrikan korkeimman vuoren historiassa. Tämä nuori, kunnianhimoinen ja peloton nainen saavutti sen, mihin yksikään häntä edeltänyt nainen ei ollut pystynyt. Tunnemme silti myös muita naisia, jotka uskalsivat nousta Kilimanjarolle ja kirjoittivat nimensä sen historiaan.
Kyllä. Tanskalainen juoksija Kristina Schou Madsen nousi Kilimanjaron juurelta huipulle ennätysajassa: 6 tuntia, 52 minuuttia ja 54 sekuntia. Kristina teki ennätyksen vuonna 2018, eikä sitä ole rikottu tähän päivään mennessä.
6-vuotias Ashleen Mandrick Brightonista, Englannista, nousi Afrikan katolle syyskuussa 2019. Emme kuitenkaan missään nimessä suosittele vastaavien suoritusten yrittämistä hyvin pienten lasten kanssa. Nousu näin nuorena on arvaamaton ja kehittyvälle keholle riskialtis. Sopiva ikä Kilimanjaron nousujen aloittamiseen on noin 10 vuotta, mutta mitä vanhempi lapsi on, sitä parempi.
Amerikkalainen Anne Lorimor saavutti Kilimanjaron huipun 89-vuotiaana vuonna 2019. Ennen häntä ennätystä piti venäläinen Angela Vorobyova, joka nousi huipulle 86-vuotiaana vuonna 2015.
Altezza Travelin kaikki sisällöt laaditaan asiantuntijanäkemysten ja perusteellisen taustatyön pohjalta ja ne noudattavat toimituksellisia periaatteitamme.
Haluatko tietää lisää Tansanian matkoista?
Ota yhteyttä tiimiimme. Tunnemme Tansanian tärkeimmät kohteet omakohtaisesti. Kilimanjaron alueella työskentelevät matka-asiantuntijamme jakavat mielellään vinkkejä ja auttavat matkasi suunnittelussa.
Climbing 
Safari 
About Tanzania 
Islands